Kaikella on rajansa

Eläkkeellä oleva kollega lähetti uudenvuoden tervehdyksen, joka huokuu hetkeen kuuluvaa toiveikkuutta. ”Keskiarvo senkun paranee – kasista tulee jo ysi, ja kun vuosi vielä ponnistellaan, kymppi!” Näinhän meillä on tapana uskoa, ainakin tinoja valaessa: kaikki on hyvin. Tänään ei murehdita. Arkena on aikaa ajatella elämän realiteetteja.

Moni vuodenvaihteen riemuista työnsä ääreen palannut suomalainen journalisti on tutkinut mietteliäänä taivaanmerkkejä. Talouden kurimuksen ei pitänyt meille tulla, ei ainakaan rajuna – eikä varsinkaan meidän alallemme.

Mehän opimme 1990-luvun lamasta, eritoten viestintätalojen sanotaan oppineen. Talous pantiin kuntoon siellä, missä siihen oli edellytyksiä. Ihmiset – yrityksien tärkein voimavara – saatiin uskomaan asiaansa, työhönsä. Laman herättämä epäluulo ehti haihtua. Ilmapiiri raikastui.

Viime vuoden lopulla alkoi kuitenkin kuulua huonoja uutisia eri puolilta Suomea: vöitä ryhdyttiin vetämään kireälle, yt-rumpua lyötiin. Määräaikaisten vähentäminen, free-palkkioiden leikkaus, eläkejärjestelyt ja lopulta myös irtisanomiset ovat vaikuttaneet lukuisien alan ihmisten arkeen.

Seuraamme tilanteen kehittymistä, leikki ei suinkaan ole lopussa. Aika näyttää, millaisiin korkeuksiin alan työttömyys kasvaa, kun säästöjen kohteeksi joutuva väki kuittaa saataviaan työttömyyskassan kautta. Tällä hetkellä työttömyysaste on 4,5 prosenttia.

Suomessa on omaksuttu yksioikoinen käytäntö, jonka mukaan yrityksien taloudellisiin pulmiin haetaan lievitystä ensisijaisesti henkilöstökuluista. Säästökirveen iskut voitaisiin joskus kohdistaa muuallekin kuin ihmisiin, varsinkin siellä, missä ihmisten työ on tuottanut erityistä varallisuutta.

Journalistit ovat kyllä mestareita venymään, mutta kaikella on rajansa. Leikkaukset ja supistukset uhkaavat työn laatua, kun tekijöiden kuormitus kasvaa ylivoimaiseksi. Silloin yleisö ryhtyy etsimään vaihtoehtoa. Se vasta kalliiksi käy.