Politiikan huomiotalous
 Kirjoittaja on Voima kustannus Oy:n toimitusjohtaja. |
Helmikuun puolessa välissä kirkuivat otsikot lehtikioskien seiniltä kuinka kansaedustaja Päivi Räsäsen tytär oli viety sairaalaan sydänlihastulehduksen takia. Jutun lähteenä mainittiin Räsäsen blogi.
Pian samoilla foorumeilla kerrottiin kansaedustaja Minna Sirnön sydämen pysähtyneen sairaalan rutiinioperaatiossa. Uutisen päälähteet olivat Kansan Uutiset ja Sirnön oma blogi.
Vain tovia myöhemmin Ilta-Sanomat ehti ensimmäisenä otsikoida, että ambulanssiin oli päätynyt oudon allergiakohtauksen saanut europarlametaarikko Eija-Riitta Korhola. Tapaus tosin oli sattunut jo tammikuussa, joten Korhola uskalsi jo naureskella asialle: ”Suu oli kuin Meg Ryanilla.”
Ja pian iltapäivälehden etusivulla kerrottiin, miten jalkapallolegenda Atik Ismailia oli kuristettu helsinkiläisellä R-kioskilla. Lähteenä oli käytetty Ismailin Uudessa Suomessa kirjoittamaa blogia.
Räsänen, Sirnö, Korhola ja Ismail ovat kaikki ehdolla kevään EU-vaaleissa.
Silti ei ole erityistä syytä epäillä juttujen todenperäisyyttä. Liioin ei ole tarpeen liikaa paheksua, että tällaisia kerrotaan julkisuuteen ja että niitä uutisoidaan.
Silti itse kunkin mediatoimijan voi tahollaan olla hyvä miettiä erilaisten asioiden julkisuuteen ilmaantumisen syitä. Kuten sitäkin, missä määrin mahdollisia motiiveja voi ja kannattaa huomioida asioiden esillepanossa.
Suurin opetus asetelmassa liittyy kuitenkin siihen, että politiikka on jo muuttunut osaksi huomiotaloutta. Poliitikolle on tärkeä erottua harmaasta taustastaan ja tulla kansalaisten empaattisten tunteiden kohteeksi. Asioiden ja linjausten kautta on yhä vaikeampi tuotteistaa itseään.
Aivan erityisen haasteellista – niin ehdokkaille, puolueille kuin toimittajillekin – on Euroopan unioniin liittyvien poliittisten jännitteiden avaaminen.
Kaikki suomalaiset puolueet ovat puolustavinaan suomalaisen työelämän reiluutta, kotimaisen yrittäjyyden innovaatioluovuutta, muuta Eurooppaa anteliaampaa ympäristöpolitiikkaa sekä oikeuttamme maksaa jatkossakin maataloudellemme mahdollisimman suuria tukia.
Mutta ryhmittäytyvätkö suomalaiset mepit todellisessa työssään samalle barrikadille? Olisiko se edes toivottavaa?
Vastausta etsiessämme voimme odottaa näkevämme lehtikioskien kulmilla lisää henkilökohtaista draamoja.
