Koti vailla kunniaa
”Tiedätkö sen jutun, joka voitti journalistipalkinnon?” ystävä kysyi pari päivää Bonnierin journalistigaalan jälkeen.
”Minkä niistä?” tiedustelin, sillä voittajiahan oli enemmän kuin yksi. Ystävä kurtisti kulmiaan.
”No sen, joka voitti.”
Huokaisin. Taas oltiin sen äärellä.
Me, jotka katsoimme gaalan televisiosta, tiesimme, että tasavertaisia voittajia oli viisi, palkintoja kolme. Ne, jotka lukivat uutisen Helsingin Sanomista, saivat asiasta hieman erilaisen käsityksen.
”Bonnierin journalistipalkinto HS:n Kuukausiliitteen jutulle Isän kuolema”, otsikoi Hesari. Juttu kertoi Minna Lindgrenin ansiokkaasta artikkelista. Vasta tekstin loppumetreillä paljastui, että palkintoja oli jaettu kahdessa muussakin kategoriassa.
Täsmälleen saman ilmiön edessä oltiin pari kuukautta aiemminkin. Silloin Helsingin Sanomissa julkaistu kuva palkittiin Vuoden lehtikuva -palkinnolla. Kuvaajasta kertovan jutun lopussa mainittiin parilla sanalla, kuinka samalla oli valittu myös Vuoden lehtikuvaaja 2008. Tänä vuonna voittaja ei ylittänyt uutiskynnystä, edellisenä kylläkin. Silloin palkinnon sai, ylläripylläri, Hesarin kuvaaja.
En jaksa kaunistella mielipidettäni: On syvältä, kun isot vetävät kotiinpäin. On syvältä, että nuorille toimittajille toitotetaan, kuinka tärkeää on olla objektiivinen, kun samaan aikaan suuret tiedotusvälineet eivät edes yritä.
Erityisen syvältä on kuitenkin, kun kotiinpäin veto kostautuu lukijoille. Sillä (ainakin viimeksi kun tarkistin) heillehän juttuja tehdään. Ystäväni ja muut lukijat ansaitsevat journalismia, joka pyrkii koko totuuteen.
Muu on lukijaa epäkunnioittavaa – eikä lainkaan palkitsemisen arvoista.
