Kartta on tulkintaa

Sanomalehtien graafikot pääsevät harvoin juttumatkoille. Yleensä toimittaja hankkii tiedot ja taustamateriaalit. Hän myös miettii näkökulman – jos hoksaa, että karttaankin tarvitaan sellainen.

Le Monde Diplomatique -lehden kartanpiirtäjä Philippe Rekacewicz näkee kartturin työn toisin. Esimerkiksi Eurooppaan suuntautuvaa siirtolaisuutta kuvaavaa karttaa varten Rekacewicz, 48, on matkustellut Marokossa ja Sisiliassa. Seuraavaksi hän menee Italian surullisenkuuluisalle Lampedusan saarelle, joka on lähempänä Afrikan kuin Euroopan rannikkoa. Hän kerää paikan päältä tietoa Eurooppaan pyrkivistä siirtolaisista ja siitä, miten viranomaiset toimivat, jotta siirtolaisvirrat saataisiin torjutuksi.

Rekacewicz matkustaa usein myös haastattelemaan tutkijoita – Toulouseen, Lontooseen tai Montshegorskiin. ”Kyllä aina jostain löytää patjannurkan”, hän hymähtää.

Haastatteluja tehdessään Rekacewicz riipustelee heti karttaluonnoksia ruutupaperille. Puheet tallentuvat videolle.

Tiedonhankinnan ansiosta kartanpiirtäjä voi tehdä näkyväksi sellaista, mitä ei ole totuttu kartoissa näkemään. ”Euroopan unionilla on nykyisin kolme rajaa.” Viralliset rajat ovat tutut. Usein kartoissa näkee myös Schengenin vyöhykkeen, jonka sisällä rajatarkastuksia ei tehdä. Mutta se kolmas? ”Uusi raja on Libyassa, Algeriassa tai Malissa, joita Euroopan unioni on pyytänyt pitämään poissa pohjoiseen pyrkivät siirtolaiset.”

Kartoissa käytetyt symbolit ohjaavat tulkintaa. Rekacewicz näyttää löytämänsä esimerkin, jossa kehitysmaista tulevaa muuttoliikettä kuvataan mustilla, uhkaavan näköisillä nuolilla. Läntisistä teollisuusmaista tulevat muuttovirtojen nuolet ovat viattoman valkoisia.

On siis väärinkäsitys, että kartat olisivat neutraali tapa esittää tosiasioita. ”Kartta on kartantekijän tapa hahmottaa todellisuus. Hänen oma kulttuurinen, poliittinen ja uskonnollinen taustansa vaikuttaa suuresti lopputulokseen.”

Pariisissa Rekacewicz työskentelee matalassa tiilirakennuksessa Pariisin 13. kaupunginosassa Place d´Italien lähellä. Siellä ahkeroi Diplon pieni mutta vaikutusvaltainen toimitus, joka tarkastelee maailmaa väliin globalisaatiokriittisen vasemmistoälykön, väliin neutraalimmin tietoja kokoavan journalistin tahi jonkin alan tutkijan vinkkelistä .

Kokoushuoneen seinällä ovat vasta painoon lähteneen numeron sivuvedokset. Kartografin taustamateriaalia on pöydällä kasoissa, aiheen mukaan luokiteltuna.

”Minulla on nyt kuusi aihetta työn alla”, hän selittää. Liikennekuolemat, julkisen tilan haltuunotto, siirtolaisvirrat, ilman kansalaisuutta elävät ”valtiottomat” ihmis­ryhmät, Palestiina, kansainvälisen turismin paikalliset vaikutukset... sekoan laskuissani, kun puheeksi tulee vielä lihakarjan kohtuuttoman hyvä lääkintä verrattuna köyhiin ihmisiin, ympäristötuhot entisissä neuvostotasavalloissa sekä kansainväliseen talouskriisiin johtaneet syyt.

Tässä on aito maailmanparantaja, ei epäilystäkään.

1970-luvulla Philippe oli koululainen, jonka ihanteena oli tavallisen duunarin työ. Lukiosta päästyään hän ryhtyikin kuorma-autokuskiksi. Sahattuaan kolme vuotta keikkaa halki maiden ja mantujen hän alkoi kuitenkin kiinnostua akateemisemmasta urasta. Maantieteen opiskelijaksi pääsi verraten helposti; kartografia, karttojen tuottamiseen keskittynyt tieteenala, miellytti konkreettisuutensa takia.

Uran kannalta ratkaiseva oli pesti graafikon sijaisena kansainvälisiä asioita kriittisin silmin seuraavassa Diplossa vuonna 1988. Noihin aikoihin tehtiin lähinnä yksin­kertaisia paikannuskarttoja. Se ei riittänyt Rekacewiczille. ”Kartta ei ole vain paikannusväline, vaan myös viesti: poliittinen työkalu, poliittinen ilmaisumuoto.”

Nuoren kartantekijän tavoitteena oli muuttaa kartanpiirtäminen teknisestä suorituksesta täysimääräisesti toimitukselliseksi työksi. Vähitellen kävi mahdolliseksi, että kartta toimi jutunteon lähtökohtana, ei päinvastoin.

Uusia kartantekijöitä liittyi mukaan ja kiinnostavat kartat alettiin koota vuosittain yksiin kansiin. Vähitellen nämä ”atlakset” kehittyivät teemakartastoiksi, joita julkaistaan lukuisilla kielillä.

Tuoreimmassa atlaksessa yksi luku on kuvitettu värikynäpiirroksin, jotka hahmottavat maailmaa vuoroin kiinalaisten, vuoroin venäläisten, vuoroin iranilaisten tai saksalaisten silmin. ”Tutkin karttaa ideologisena tuotoksena. Esimerkiksi puolalaisten maailmankuvasta kertovalla kartalla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, vaan vain puolalaisten historiallisen näkemyksen kanssa.”

Julkaisemalla kynäpiirroksia karttavisionääri haluaa auttaa katsojia ymmärtämään, että ne on tehnyt subjektiivinen ihminen.

”Kartantekijä on kuin teatteriohjaaja, joka valitsee esitykseensä todellisesta maailmasta sopivat näyttelijät ja tunnelmaltaan oikeat lavasteet”, hän vertaa.

Vaikeutena on päästä eroon luutuneesta ajattelusta ja pinttyneistä esitystavoista. ”Pitää olla mielikuvitusta, jotta voi näyttää maailman uudella tavalla, uudella tavalla, heijastaa tarkkaan poliittisia ja kulttuurisia muutoksia. Nykyinen tiedon tulva ei auta asiaa yhtään.”

Tavalliset lehdenlukijat eivät yleensä kiinnitä huomiota siihen, missä jokin viiva kulkee kartassa tai miten kartta on tehty. Se vaivaa Rekacewiczia. ”Kartta ei ole todellisuuden esittämistä. Kartta on valhe.”