Hypetyksen opetukset

Suomalaiset viestintäyritykset innostuivat 1990-luvulla uudesta mediasta. Joissakin taloissa vauhti oli niin kova, että vast’ikään lamasta saatu talousoppikin unohtui. Usko verkkoviestinnän valtaviin mahdollisuuksiin oli vahva, vaikka luotettavat laskelmat suurten uusmediainvestointien kannattavuudesta puuttuivat.

Tämän suomalaisessa viestintätaloudessa poikkeuksellisen jakson analyysi on jäänyt vajaaksi. Siitäkään ei ole julkista tietoa, paljonko toimiala tärväsi pääomia uusmediaseikkailuihinsa.

Lähihistorian aukkoa täyttää osaltaan Tomi Lindblom, joka tarkastelee väitöskirjassaan uuden median kehitystä kolmessa suuressa viestintäyrityksessä vuosina 1994–2004. Hän sanoo Alman ja Sanoman suorastaan haaskanneen rahaa, kun ne estoitta lähtivät etsimään paikkaansa verkossa. Yleisradio välttyi suurilta virheinvestoinneilta. Se ei käynnistänyt edes koko kansan sähköpostipalvelua, vaikka yhtiössä tätäkin mietittiin.

Sähköposti on vain pieni osa sittemmin syntynyttä verkkoviestinnän suurta kuvaa. Nyt painetun viestinnän yritykset taistelevat samanaikaisesti sekä asemista internetissä että sitä vastaan. Mukana kuvaa hämmentämässä on Yle, jonka laajeneva verkkopalvelu on ollut menestys.

Kaupalliset mediatalot ovat kiristäneet kukkaroidensa nyörit äärimmilleen. Hupenevia pelimerkkejä järjestellään kiireesti uusiksi. Samanaikaisesti pitäisi ratkaista yhtälö, joka varsinkin Suomen kokoisella kieli- ja markkina-alueella on vaikea. Yleisölle pitää tarjota verkossa aivan muuta kuin jo kerran paperille tehtyjä sisältöjä. Vielä suurempi haaste lehtien kustantajille on luoda internetissä kannattavaa liiketoimintaa – varsinkin sen jälkeen, kun yleisö totutettiin ilmaiseen tarjontaan.

Puheet painetun sanan kuolemasta ovat kuitenkin ennenaikaisia. Nuorisoakaan ei ole menetetty, jos vain osataan tehdä oikeansuuntaisia ratkaisuja. Mutta samanlaiseen hullutteluun kuin ensimmäisessä aallossa ei alalla ole varaa.