Jaksaminen vaatii kapinan

Mitä vastaat, kun joku kysyy ”mitä kuuluu”?

Hyvä tapa vaatii vastaamaan ”kiitos, hyvää”. Sillä tulee kuitatuksi tehdyn kysymyksen muodollisuus. Se avaa pääsyn varsinaisiin aiheisiin, joita tätä nykyä ovat yleisimmin irtisanomiset, lomautukset, leikkaukset – kurjailu ylipäätään.

Jaksaminen ei jaksa kiinnostaa. Sen sivuuttamisesta on helppo syyttää johtajia. Jaksamisen teema on hyvä ukkosenjohdatin, kun ei tohdi huutaa työnsä puolesta.

Jaksamisen kysymyksistä on tullut altavastaajien viimeinen hallinnan keino epätoivoisessa tilanteessa. Kysymyksiin halutaan vastauksia esimiehiltä ja heidän palkkaamilta sparrareilta. Oma jaksaminen on ulkoistettu ja jätetty ”ylemmän tahon päänsäryksi”.

Pitkään jatkunut voimakas stressi kärjistää tunnereaktiot ja puuduttaa ihmisen. Oma persoonallisuus muuttuu kärsimättömäksi ja vihaiseksi. Siihen alkaa itsekin uskoa. Ja mitä tulisieluisempi persoona on, sitä ”hankalampi” hänestä työyhteisölle stressin myötä tulee.

Syntyneen valepersoonallisuuden riisuminen alkaa vastuun ottamisesta.

Miksi vain taloudellinen menestyminen olisi itsestä kiinni? Omaisuuksia työllään luoneista oman onnensa sepistä puhumme ihaillen. Vauhtiaan hiljentävän luokittelemme helposti luovuttajaksi ja siksi heikoksi.

Jaksaminen on kuitenkin otettava omiin käsiin. On jarrutettava. Vasta sen jälkeen syntyy tilaa toisista välittämiselle. Lentokoneen turvaohjeessakin sanotaan, että vanhemman on laitettava happinaamari ensin itselleen ja vasta sen jälkeen lapselle. Tajuton auttaja on hyödytön.

Milloin viimeksi joku on kysynyt sinulta vointiasi? Kiinnostaako se edes sinua itseäsi? Pitkään jatkunut stressi hukuttaa myös hienovireiset vihjeet, jotka kertovat paitsi hyvinvoinnistasi myös syvemmistä, todellisista tarpeistasi. Ahaa-elämykset vaativat tyhjää päätä, siis rauhaa ja aikaa. Arjessa juuttuu helposti muiden mielipiteisiin, mutta itseäänkin kuuntelemalla saattaa kuulla vain omat epäilyksensä.

Jaksaminen vaatii rohkeutta tehdä päätöksiä itsen hyväksi. Voimat niiden puolustamiseen löytyvät kyllä, kun valinnat ovat oikeita. Ideat ja haaveet ovat tienviittoja. Kaikki haaveet eivät varmastikaan toteudu, mutta ei osviittoja nurinkaan kannata potkia. Murrosikäisen kapinalla jaksamista ei rakenneta. Tarvitaan aikuisen kapinaa; kykyä nähdä maailma työltä ja ymmärtää, että maailma on työ. Tarvitaan oman vastuun tunnustamista.

Entä jos seuraavalla kerralla ottaisitkin ”mitä kuuluu” -kysymyksen vakavasti? Hyvinvointi ei ole small talkia. Aina voi kyseenalaistaa asioita, jopa itsensä, rakentavasti. Ja koska Paholainen asuu yksityiskohdissa, voi hyvin aloittaa kysymällä itseltään ”mitä minulle kuuluu”.

Anne Karppinen
vapaa toimittaja