Hyeenan huumorintaju

Kirjoittaja on Jyväskylän Ylioppilaslehden päätoimittaja.

Toimituksissa, varsinkin iltavuoroissa, oppii nopeasti nauramaan asioille, joissa ei oikeasti ole mitään hauskaa. Lantasammioihin pudonneet lehmät, rattijuopot ja hölmöt kioskiryöstöt ovat aloittelijoiden heiniä. Tosiammattilainen löytää lapsipornotuomiostakin jotain vitsikästä. Usein jutut ovat rivoja ja jopa rasistisia. Myöntäkää pois, välillä me toimittajat olemme hyeenoja.

Eniten selkäänsä toimituksissa saavat kuitenkin haastateltavat – selkänsä takana tietysti. Milloin nämä ovat ryijynäyttelyineen tai vaaliohjelmineen rasittavia tyrkkyjä, milloin taas puhelimeen vastaamista kammoavia kuuromykkiä. Sydämenasiastaan toistuvasti sähköposteja lähettelevät nostetaan kulttihahmoiksi. Omanlaistaan rehvastelua on pilkallisten kuvatekstien kirjoitteleminen taittoon: se naurattaa, jollei siitä jää kiinni seuraavan aamun lehdessä.

Mutta jos haastateltavat ovat yleensä joko hassuja tai tyhmiä, ovat toimittajat kaikessa vitsikkyydessään sangen huumorintajutonta väkeä – ainakin jos naljailu koskee heitä itseään. Taannoin eräs kollega oli kuulemma alentunut korottamaan äänensä puhelimessa kriittistä palautetta antaneelle haastateltavalle. Huutosaarnan viesti oli, että haastateltavan olisi pitänyt olla onnellinen siitä, että juttu yleensä tehdään. Osa järjestää metelin, jos heidän ryyppyakkreditointinsa, eräänlainen toimittajan esikoisoikeus, ei menekään festareilla lävitse. ”Mediakritiikki” taas ulotetaan korkeintaan toiseen toimitusosastoon, mieluummin kuitenkin vain pahimpaan kilpailijaan.

Näyttää myös siltä, että mitä suurempi tekijä on kyseessä, sitä hankalampi sitä on naurattaa: huumorijulkaisu Aikakaus-Lehden parodia Suomen Kuvalehden kannesta huvitti vain Yhtyneiden Kuvalehtien käyttämiä asianajajia, joiden lompakko lihoi taas vähän ison uhkaillessa pienempäänsä oikeusjutulla. Lehtitalojen synkässä rahatilanteessa olisi luullut niillekin pennosille keksittävän parempaa käyttöä.

Ammattihuumori on sallittua, jopa suotavaa, mutta huumoritajuiset ammattilaiset ovat välillä valitettavan harvassa. lItavuoron likaisimmat naurut pitää ansaita osoittamalla, että vastavuoroisen piruilun kestää – jopa haastateltavilta. Näihin on suhtauduttava toki periksiantamattomasti, mutta nöyrällä kunnioituksella, vähän kuten villieläimiin. Onnistunut lopputulos, uutinen, kun on myös saaliin suopeudesta kiinni.