Tuoretta verta

Palaveri on päättynyt. Jukka-Pekka Ronkainen kävelee työpisteelleen ja etsii internetistä Jyväskylän seurakunnan numeron.

Keskisuomalaisen toimitus on saanut vinkin: rippileirien suosio on kasvanut roimasti edellisvuosista, ja niinpä Jyväskylän seudulla järjestetään useita ylimääräisiä ripareita. Sellaista Ronkaisen pitäisi päästä katsomaan, mielellään heti tänään.

On tiistaiaamu, 2. kesäkuuta. Ronkainen – 22-vuotias valtio-opin opiskelija – työskentelee toista päivää kesätoimittajana kotimaantoimituksessa.

Toimitusten tunnelma tapaa sähköistyä aina kesätoimittajien aloittaessa työnsä. Niin nytkin. Yksi tulokas kyselee kulkulupalätkän perään, toinen kaipaa allekirjoitusta työsopimukseensa.

Sermin takana joku kokeneempi toimittaja muistelee pitkään ja hartaasti kesää 1977.

Jukka-Pekka Ronkainen soittaa jo kolmatta puhelua: ”Olen yrittänyt tavoitella Tuomas Palolaa liittyen rippikouluasioihin...”

Sitten neljättä: ”Jaa, no, minäpä kokeilen. Mikähän hänen numeronsa mahtaa olla?”

Ronkainen laskee hetkeksi luurin kädestään ja huokaisee.

”Kukaan ei tunnu tietävän asiasta mitään.”

Kankaan paperitehtaan auditoriossa odotetaan hiljaisina. Powerpoint-ohjelma ei tahdo totella käyttäjäänsä.

Salin perällä kesäkuvaaja Heikki Pölönen vilkuilee kelloa.

”Kauankohan tämä vielä kestää?” hän kuiskaa. ”Pitäisi käydä kuvaamassa lasten tenniskoulua ennen yhtä ja puoli kahdelta on bikinikuvaus.”

Hiukan edempänä istuu Saara Koho, taloustoimituksen kesätoimittaja. Hän ei ole pitkään aikaan tehnyt merkintöjä lehtiöönsä – ja miksi olisikaan, sillä auditoriossa jaaritellaan Sappi-yhtiön arvoista (”Kestävyys”, ”Erinomaisuus”...), vaikka päivän teemana piti olla työturvallisuus tehtaalla.

Kello 11.20 tiedotustilaisuus vihdoin päättyy. Saara Koho esittää ainoan yleisökysymyksen, ja sitten päästään tehdaskierrokselle.

Nyt Kohon kynä viuhuu. Erityisen pitkään hän haastattelee Sappin kansainväliseen turvallisuusryhmään kuuluvaa Heiko Schepersiä, joka on saapunut paikalle Saksasta asti.

Työturvallisuuspäivä, viralliselta nimeltään Global Safety Awareness Day, järjestetään Kankaan tehtaalla nyt ensimmäistä kertaa, ja järjestelyissä olisi hiomista: toimittajille esitellään tyhjää kuntosalia, eikä palontorjuntapaikallakaan näy ketään, ei edes harjoituksen vetäjää.

”Koivu on vissiin lähtenyt syömään”, toimittajia paimentava Tuula Verronen arvelee.

Tehdaskierroksen jälkeen tuotantopäällikkö Mikko Hännisellä on asiaa Koholle ja Pölöselle.

”Noista kuvista... Kun täällä ei ole ollut tapana sallia kuvaamista... Ne pitäisi sitten hyväksyttää tehtaanjohtajalla. Vai mitenkäs niistä on sovittu?”

”Sovittu on”, Koho vakuuttaa – kohteliaasti mutta tiukasti.

23-vuotias Koho työskentelee ensimmäistä kesää Keskisuomalaisessa, kaksi edellistä menivät Etelä-Saimaan politiikan ja talouden toimittajana. Talvet hän opiskelee journalistiikkaa Jyväskylän yliopistossa.

”Jotkut kaverini ovat ihmetelleet, miten uskallan kirjoittaa taloudesta. Sitä pidetään jotenkin vaikeana alana. Itse en näe suurta eroa muuhun uutistoimittamiseen”, Koho sanoo.

Joissakin haastateltavissa nuori nainen taloustoimittajana on herättänyt outoja reaktioita. Ja ne jotkut ovat jostain syystä aina keski-ikäisiä miehiä.

”Harva tytöttelee suoraan, mutta asenteen näkee rivien välistä: ai ne lähettivätkin tämmöisen.”

Sekopäät ovat asia erikseen. Ensimmäisenä kesänään Etelä-Saimaassa Koho sai kuulla olevansa ”tyhmä lehmä”, kun oli mennyt käyttämään lehdessä sanaa ”ranta”, vaikka kyse oli ”ranta-alueesta”.

Takaisin toimitukseen.

Jukka-Pekka Ronkainen on saanut uutta tietoa: mitään ylimääräisiä rippileirejä ei sittenkään järjestetä.

”Nuoriso ei olekaan tullut joukolla uskoon. Kyseessä oli siis arkkityyppinen ankka”, Ronkainen sanoo.

Hän aikoo kuitenkin kirjoittaa rippileireistä jotain. Mutta se on vasta huomisen hommia, tänään hän ehtii viimeistelemään juttunsa järvien leväseurannasta.

Ronkainen ei ole aiemmin työskennellyt missään uutistoimituksessa. Toimittajakokemusta hän on hankkinut freelancerina – eniten hän on kirjoittanut musiikista.

”Onhan tämä vähän erilaista, kun aikaa jutunteolle on vain se yksi päivä, tai sitäkin vähemmän.”

Keskisuomalaisen kesätyöhaastatteluun Ronkainen kutsuttiin jo viime vuoden lopulla. Haastattelun jälkeen hän kävi toimituksessa vielä monissa epävirallisissa keskusteluissa, ennen kuin paikka heltisi.

”Jälkikäteen kuulin kautta rantain, että merkitystä oli ollut silläkin, että kävin armeijassa RUK:n. Itse en koe sitä oleelliseksi tässä työssä.”

Viime talvena yli kolmesataa toiveikasta lähetti kesätyöhakemuksensa Keskisuomalaiseen. Paikkoja oli tarjolla parikymmentä.

”Yli liuskan pituiset hakemukset lensivät armotta roskiin”, kertoo varapäätoimittaja Inkeri Pasanen. ”Sen verran pitää toimittajan työssä osata asiaansa tiivistää.”

Pasanen – Keskisuomalaisen kesätoimittaja vuosimallia 1982 – on seurannut pitkään kesätoimittajien puuhia ja tehnyt havainnon: uutisia haistavat tyypit ovat hänen mukaansa nykyisin harvinaisuus.

”Nuoret osaavat käyttää loistavasti nettiä, mutta se ei voi olla ainoa tietolähde. Kaipaisin enemmän sellaisten tietojen kaivamista, joita ei ole vielä missään julkaistu”, hän sanoo.

Täksi kesäksi Keskisuomalaiseen pestattiin sekä alle kaksikymppisiä aloittelijoita että yli kolmikymppisiä konkareita. Erot kokemuksessa näkyvät myös palkoissa: vanhemmat kesätoimittajat tienaavat pitkälti kolmatta tonnia kuussa, mutta esimerkiksi Saara Koho joutuu tyytymään reilun 1600 euron harjoittelijapalkkaan.

Vielä tiukemmilla ovat ne kesätoimittajat, jotka suorittavat lehdessä ohjattua harjoittelua: he saavat ensimmäiseltä kuukaudelta vain puolikasta harjoittelijan palkkaa.

”Heille maksetaan kuitenkin kaikista isommista jutuista erikseen, jolloin ansiot nousevat yli tonnin”, uutistuottaja Mikko Voutilainen kertoo.

Keskisuomalainen löytää suurimman osan kesätoimittajistaan läheltä: Jyväskylän yliopiston journalistiikan laitokselta. Talvisin opiskelijat tekevät toimituksessa tuurausvuoroja, joista maksetaan tavallisesti kymmenen euroa tunnilta.

Kuulostaa hyvältä – Keskisuomalaisen kassanhoitajan näkökulmasta. Opiskelijoille kelpaa huonostikin maksettu keikkatyö, saahan siitä työkokemusta ja kenties myös jalkaa toimituksen oven väliin.

Tosin juuri nyt ei kannata unelmoida pidemmistä pesteistä. Talossa käydään yt-neuvotteluja, eikä yhtäkään kesätoimittajaa aiota syksyllä vakinaistaa.

Jyväsjärven vesi on 15-asteista. Heikki Pölönen seisoo vedessä polviaan myöten ja kyykistyy muotikuvaajien suosimaan muna-asentoon: takamus pitkälle taakse, selkä notkolle ja kamera vesirajaan.

Rannalla poseeraavat Anna-Stiina Siivonen ja Laura Lievonen. Muotitoimittaja Mirja Mäkikangas ohjeistaa:

”Käännä vähän sitä puseroa!”

”Laita laukku enemmän eteen.”

”Näkyyhän tyttöjen kengät?”

Mattilanniemen rannassa kuvataan rantamuotia perjantain Keskisuomalaiseen. Pölöstä ei palella, vaikka hänen farkkunsa ovat märät ja valahtaneet puoleen reiteen. Hän säätää kaikessa rauhassa salamalaitteitaan, kokeilee erilaisia valotuksia ja kuvakulmia.

Heikki Pölösestä, 22, piti alun perin tulla kirjoittava toimittaja. Lukion jälkeen hän haki – ja pääsi – lukemaan tiedotusoppia Tampereelle, mutta vaihtoi kuvajournalismin puolelle.

Kesä Keskisuomalaisessa on hänen ensimmäisensä, eikä hän valita edes pienestä palkasta, koska aiemmissa työpaikoissa, asiakaspalvelutehtävissä, hänelle on maksettu vielä vähemmän. Ja nyt saa sentään tehdä työtä, josta nauttii.

”Parasta täällä on monipuolisuus. En vielä tiedä mihin haluaisin valokuvauksessa erikoistua, joten on hyvä päästä kokeilemaan kaikenlaista”, Pölönen sanoo.

Bikinikuvaus on hänelle jo päivän kolmas keikka, vaikka kello ei ole vielä edes kahta.

”Parempi vaan, että keikat ovat kaikki putkeen. Kaikkein tylsintä on, jos niiden väliin jää puoli tuntia tai tunti, ja sitten joutuu tappamaan aikaa toimituksessa.”

Ravintola Sohwin terassilla on työpäivän jälkeen vakavia naamoja.

”Tuntuu, että toimituksessa ei puhuta mistään muusta kuin yt-neuvotteluista”, Saara Koho puuskahtaa. ”Vuosi sitten Etelä-Saimaassa juotiin vielä lähes päivittäin mainostajien kakkukahveja.”

Pöydässä istuvat myös Jukka-Pekka Ronkainen ja Heikki Pölönen. Hekin ovat huomanneet laman vaikutukset.

”Heti ensimmäisenä työpäivänäni kuvatoimituksessa järjestettiin kuvankäsittelyn hautajaiset”, Pölönen kertoo. Keskisuomalainen aikoo ulkoistaa kuvien käsittelyn, ja onpa toimituksessa huhuttu jopa mystisestä automaatista, joka käsittelisi kuvat ihmisen puolesta.

Pölönen, Koho ja Ronkainen ovat astuneet alalle pahaan aikaan. Toimituksissa säästetään, karsitaan ja supistetaan. Samalla uutistoimittajien odotetaan tekevän työnsä entistä nopeammin ja entistä kekseliäämmin – ja yhtäaikaa sekä verkkoon että lehteen, mutta eri uutiskärjillä, totta kai.

Vaatimukset tuntuvat kesätoimittajista kohtuuttomilta.

”Välillä ihmettelen, miksi niin monet nuoret haluavat toimittajiksi, kun arki on tällaista, eikä palkkauskaan ole kummoinen. Hanttihommilla pääsisi samoille ansioille”, Saara Koho sanoo.

Koho toimii Jyväskylän journalistiikan opiskelijoiden ainejärjestön puheenjohtajana, joten hänellä on hyvä tuntuma nuorten toimittajien tunnelmiin.

”Kaikki vaikuttavat totaalisen kyllästyneiltä uutisrumbaan. Ihmiset haaveilevat, että pääsisivät kirjoittamaan syvällisiä juttuja aikakauslehtiin.”

Tarjoilija kantaa ruuat pöytään. Ateria on sekä Ronkaiselle että Pölöselle päivän ensimmäinen: lounaalle he eivät ehtineet.

Kesän mittaan ravintola Sohwi tullee heille tutuksi. Keskisuomalaisen kesätoimittajat ovat perinteisesti kokoontuneet tänne kerran viikossa omaan keskiviikkokerhoonsa. Niinä iltoina puhutaan paljon muustakin kuin toimitusten leikkauksista. Kesätoimittajillehan sattuu aina kaikenlaista hassua: yksi peruuttaa firman auton ojaan, toinen ihastuu kollegaansa ja kolmas kohtaa umpihullun haastateltavan.

Jukka-Pekka Ronkaisella on jo yksi hyvä stoori.

”Kävin juttukeikalla teurastamossa. Kun lähetin jutun tarkastettavaksi, teurastamon johtaja raivostui. Hän huusi puhelimessa tuntevansa Keskisuomalaisen johdon ja pitävänsä huolen, etten saa täältä koskaan töitä.”

Ronkainen oli kuvaillut teurastamon työolosuhteita karuiksi. Oikea sana olisi kuulemma ollut ”asianmukaiset”.

Toisen oluen aikana päästään yhteen ikuisuusaiheeseen, toimittajien ja kuvaajien yhteispeliin. Heikki Pölöstä ärsyttävät sellaiset toimittajat, jotka ryhtyvät antamaan neuvojaan kesken kuvaamisen.

Ronkaisella on kokemuksia päinvastaisesta. Joillakin vanhemman polven kuvaajilla on tapana oma-aloitteisesti raahata ”hyviä haastateltavia” toimittajan luo.

”Siinä on sitten joku elokuvateatterin lipunrepijä. Hiukan hankala keksiä järkevää kysyttävää... Päivää, mitenkäs ala on kehittynyt?”

Keskiviikkoaamun lehdessä on 24 sivua. Jukka-Pekka Ronkaisen juttu leväseurannasta löytyy sivulta seitsemän, ja sivun 12 alareunassa on Saara Kohon ja Heikki Pölösen reportaasi paperitehdasvierailusta. Otsikko tavoittaa tunnelman: ”Sappi ei kiehunut turvallisuuspäivänä”.

Valokuvaa ei hyväksytetty erikseen tehtaan johdolla.

”Soitelkoot perään, jos niillä on joku ongelma”, Koho sanoo.

Tänään Koho aikoo paneutua yritysten kesälomajärjestelyihin. Hän haluaa tietää, ehtivätkö esimerkiksi hotellien työntekijät lomailla lainkaan kesäisin.

Aihe on hänen omansa.

”Olen yrittänyt tuoda taloussivuille vähän erilaisia näkökulmia, esimerkiksi kuluttajanäkökulmaa. Aina ideani eivät mene läpi, vaikka täällä meitä on nimenomaan kannustettu uusiin näkökulmiin”, Koho sanoo.

Kotimaantoimituksessa Jukka-Pekka Ronkainen pakkaa reppuaan. Hän on lähdössä ajamaan rippileirille Heikki Pölösen kanssa. Tarkoitus on kysellä nuorilta ainakin sitä, miten kirkon opit näkyvät leirin arjessa.

”Tavoite on, ettei siitä tulisi ainakaan ihan perinteisintä mahdollista riparijuttua.”

Koivuniemen leirikeskuksessa ripeksii vettä. Se ei haittaa riparilaisia, jotka läiskivät hiekkakentällä lentopalloa. Pölönen asettuu kameroineen makaamaan verkon alle ja ryhtyy töihin.

Muistikortille tallentuu hyppyjä, yhteentörmäyksiä, mahasyöksyjä ja hassuja ilmeitä.

Toimittaja Ronkaisella on hieman hankalampaa. Teini-ikäiset ovat tunnetusti hankalia haastateltavia, ja nyt heidät pitäisi vielä saada puhumaan suhteestaan kristinuskoon. Vastaukset ovat niukkoja:

”Eipä oikestaan.”

”Enpä tiiä.”

”Enpä osaa sanoa.”

Ehkä haastattelutilanne olisi hieman rennompi, jos pastori Pekka Mustonen ei istuisi vieressä, tai malttaisi edes olla vastailematta kysymyksiin nuorten puolesta.

Onneksi nyt ei ole kiire. Ronkainen ja Pölönen ehtivät jäädä Koivuniemeen kahville ja leiriolympialaisia seuraamaan. Lopulta leiriläisten joukosta löytyy sanavalmis haastateltavakin, ja Ronkainen saa kaipaamansa kommentit.

Paluumatkalla hän sadattelee itseään.

”Minulla menee alku aina ihan jäässä, kun tupsahtaa tuollaiseen uuteen paikkaan. Mutta tämä keikka oli kyllä aikamoista sähellystä minunkin mittapuilla.”

Ronkainen teki rippikoulukeikan ylityönä, ennen iltavuoronsa alkamista. Päivästä tulee hänelle pitkä: kesätoimittajien keskiviikkokerho jää tällä kertaa väliin.

No, vielä on kesää jäljellä: tulee uusia keskiviikkoja ja uusia juttukeikkoja. Pari ideaa Ronkaisella on jo mielessään. Yksi liittyy lasten leikkipuistojen turvallisuusvalvontaan.

”Siinä olisi aineksia ihan kunnon uutiseen, mutta asia vaatii vielä lisäselvittämistä.”