Toimittajat jotka rakastavat rahaa

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.

Kuulun siihen ihmisjoukkoon, joka lukee kesällä dekkareita. Ruotsalaisen Stieg Larssonin trilogia tuli ahmittua, kun sain sen syntymäpäivälahjaksi.

Kirjassaan Miehet jotka vihaavat naisia Larsson sanoo päähenkilönsä, toimittaja Mikael Blomkvistin suulla näkemyksensä talousjournalismista.

Larsson ei pidä toimittajista, jotka ovat keskittyneet tekemään juttuja vain menestyksestä ja menestyjistä. Keskinkertaisia finanssikettuja käsitellään kuin rocktähtiä.

Lukijoille pitää kertoa myös talouden moraalittomuudesta, puhalluksista, kuplista, keinotteluista, peitefirmoista, talouden synkistä käänteistä, pimeitä vuokria perivistä sijoittajista.

Huomiotaloudesta itsensä brändännyt yrittäjä Jari Sarasvuo pyysi kesäkuussa Aamulehden kokosivun mittaisessa kirjoituksessaan lehtiä jättämään hänen ja ystävättärensä, hiihtäjä Virpi Kuitusen romanssin rauhaan.

Iranilaiset ovat kännykkäkameroillaan puolestaan kertoneet tänä kesänä muulle maailmalle, millainen väkivaltainen diktatuuri heidän maansa on. Kansalaisjournalismi toimii vihdoinkin.

Samat kännykkäkamerat, jotka synnyttävät uudenlaista julkisuutta Iranissa, ovat Sarasvuon ja monen muun mielestä pahasta.

Tänä kesänä toimittajat ovat kaivaneet esiin tietoja vaalirahoista, vaikka ministerit ja kansanedustajat ovat yrittäneet niitä kaikin tavoin peittää.

Vaalirahasta noussut kohu kertoo, että poliittinen julkisuus voi hyvin. Vai voiko?

Politiikan tutkija Matti Wiberg on sitä mieltä, että hallituksen tosiasiallisesta toiminnasta ei tiedetä tarpeeksi. Tiedon katveessa ovat kaikki: kansanedustajat, journalistit ja kansalaiset.

Hallituspuolueiden yhteistoimintasäännöt ja ryhmäkuri estävät hallituspuolueiden kansanedustajia asettamasta ministereitä vastuuseen. Parlamentarismi on kääntynyt päälaelleen: hallitus valvoo eduskuntaa, eduskunta on vastuussa hallitukselle.

Tietovuoroja tapahtuu harvoin eikä unelias media pengo oleellisia suunnitelmia esiin niiden luontivaiheessa.