On hankalaa olla "minä"

Kirjoittaja on Jyväskylän ylioppilaslehden päätoimittaja.

Tätä kolumnia kirjoittaessani olen täysin jumissa erään lehtijutun kanssa. Sen aihe on minulle omakohtainen, ja vaikka tiedonhankinta on sujunut jouhevasti, en saa paperille mitään. Syy löytyy edellisen lauseen alusta. Kammoan ”minua”.

Myönnetään: minä ja muutamat muut ikäiseni toveritoimittajat ostamme Olivian ja Trendin irtonumeroita naureskellaksemme niissä käytetylle minä-muotoiselle juttutyypille. Mielestämme ensimmäisessä persoonassa kirjoittava korostaa itseään ja haluaa päästä helpolla.

Naistenlehtien ”minälle” sattuu ja tapahtuu niin paljon kaikkea noloa ja ”koskettavaa”, ettei hänen tarvitse etsiä haastateltavia. Ikävää ja vaivalloistahan se tietysti olisi toimituksesta työpäivän aika­na poistua.

Toisaalta esimerkiksi kolumneja kirjoitetaan toimittajalle itselleen sattuneista tyhjänpäiväisyyksistä. ”Minä”-journalismi on älyllisesti laiskaa ja objektiiviisuuden ihanteen vastaista.

Jos kirjoituksen aihe kuitenkin on Olivian toimittajalle tai minulle omakohtainen, kolmatta persoonaa rehellisempää olisi kirjoittaa itsensä juttuun. Miksi se siis on niin ahdistavaa?

Maria Lassila-Merisalon viime keväänä julkaistun väitöstutkimuksen mukaan toimittajat pelkäävät minä-kertojan ärsyttävän lukijaa. Jopa koomisuuksiin menevä minä-kertojan välttäminen johtuu positivistisesta journalismin perinteestä ja narsistisuuden välttämisestä – siis siitä, että ”mitä nyt ihmisetkin sanoo, jos kirjoitan että minä”. Olo on kuin yläasteella: jos nyt olen oma itseni, isommat jätkät nauraa. Ollakseen kylmäpintainen toimittajan on arasteltava persoonaansa.

Ironisinta tietysti on, että halusimme tai emme, tekemämme jutut määrittävät meitä myös ihmisinä. Hömppäjuttujen kirjoittaja on hömppätoimittaja, politiikan sarjatulihaastattelija kovanaama – olivat he minällään jutuissaan mukana tai eivät.

American Society of Magazine Editors kerää vuosittain Yhdysvaltain parhaat aikakauslehtijutut kirjaksi. Viime vuoden jutuista lähes kaikissa kirjoittajan persoona oli avoimesti esillä. Suomessa taas Minna Lindgrenin omakohtainen Isän kuolema valittiin viime vuoden parhaaksi lehtijutuksi.

Kenties minänä olemisen vaikeus kertookin siitä, etten Minä ole toimittajana valmis. Kolmannen persoonan kylmäpintaisuutta rohkeampaa on joskus laittaa itsensä jutussa peliin.