Motiivina kosto vai vakaumus?
Kaikki puhuvat nyt lähteistä. Ylen Silminnäkijä-ohjelma esitti 28. syyskuuta vihjauksen, että pääministeri Matti Vanhaselle (kesk) olisi annettu rakennustarvike-erä lahjuksena.
Sinänsä epämääräistä väitettä ei yleisö ole voinut arvioida, koska Yle on ilmoittanut, että Vanhasen pitäisi haastaa Yle oikeuteen. Juttu ikään kuin valmistuu vasta, kun sen kohde tekee viestimestä rikosilmoituksen.
Ohjelman mukaan väite perustuu yhden, nimettömänä pysyttelevän henkilön ”valaehtoiseen lausuntoon”. Mutta riittääkö yksi lähde vakavan väitteen esittämiseen?
Helsingin Sanomien taloustoimittaja Tuomo Pietiläinen sanoo, että tutkivan journalismin perussääntö on yksinkertainen: poikkeukselliset väitteet vaativat poikkeukselliset todisteet – tavallista paremman näytön.
”Jos turvautuu lähteisiin, joiden nimiä ei julkaista, ei pidä olla yhden lähteen varassa”, Pietiläinen sanoo.
Jos joku henkilö väittää jotain tapahtuneen, toimittajalla pitää Pietiläisen mielestä olla ainakin kaksi toisistaan riippumatonta kertomusta.
Nelosen uutisten oikeustoimittaja Susanna Reinboth ei ole yhtä ehdoton.
”Minusta yksikin luotettava lähde riittää, jos yksityiskohdat pitävät paikkansa”, Reinboth sanoo.
Hän painottaa näyttöä.
”Asiakirjanäyttö on tärkein, mutta jos sellaista ei ole, yritän selvittää mahdollisimman paljon yksityiskohtia.”
Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi tapaamispaikkojen kysymistä.
”Yksinkertaisesti voi sitten selvittää, onko vaikkapa mainittu ravintola ollut väitettynä tapahtumapaikkana auki ja niin edelleen”, Reinboth sanoo.
Lähteen motiiveja on syytä arvioida, Pietiläinen sanoo.
”Yksi motiivi on kosto. Se on alhainen mutta käyttökelpoinen, rationaalinen tapa selittää ihmisen toimintaa. Jos joku vuotaa koston vuoksi, hän saattaa värittää kertomustaan.”
”Toisaalta jos vuotamisen syy liittyy vakaumukseen, oikeudentuntoon, kertoja saattaa olla motissa”, Pietiläinen sanoo.
Lähteelle ei Pietiläisen mielestä saa koskaan maksaa.
”Rahalla tai kiduttamalla saatu tieto ei ole minkään arvoista”, Pietiläinen sanoo ironisesti.
Reinbothkin kertoo puntaroivansa motiivikysymyksiä.
”Minun on tiedostettava, miksi lähde kertoo asian minulle. Motiivi ei kuitenkaan välttämättä vaikuta itse asiaan”, Reinboth sanoo.
Kun rikostoimittaja Riku Rantala selvitti Helsingin Sanomille Suomen Hiihtoliiton dopingtapausta, taustalla oli nimetön vihje. Prepaid-littymää käyttänyt mies soitti toimitukseen 24. helmikuuta 2001 ja kertoi, että poliisin hallussa on Hiihtoliitolle kuuluvia dopingvälineitä sisältävä laukku. Mitään muuta mies ei kertonut, nimestään puhumattakaan.
Rantala onnistui kuitenkin hankkimaan väitteelle asiakirjanäytön: poliisin pöytäkirjan, jossa selostettiin lääkärilaukun sisältö.
Epäonninen esimerkki ovat Suomen Tietotoimiston aikaisemmat dopinguutiset tammikuulta 1998. Tuomo Pietiläisen mukaan STT ei pystynyt todistamaan väitteitään kestävästi.
”Eihän se, että [STT:n tuolloinen päätoimittaja ja toimitusjohtaja] Kari Väisänen oli silloin telkkarissa jälkikäteen selittämässä, että tämä dopingampulli minun kädessäni todistaa väitteemme, ole tietenkään minkään arvoinen todiste”, Pietiläinen sanoo.
Vapaa toimittaja Markku Lehtola on paneutunut lähdekritiikkiin ja epäilee, että sen asema on viime aikoina heikentynyt journalismissa.
”Toimittajat eivät nykyään näytä useinkaan perehtyvän asioiden taustoihin”, Lehtola sanoo.
Hän mainitsee esimerkkinä lainmuutoshankkeen, joka voisi aiheuttaa muutoksia lähdesuojaan.
”Riippumatta siitä, ollaanko lainmuutoksella murtamassa lähdesuojaa vai ei, en ole nähnyt mediassa juttua, jossa toimikunnan esitys on kunnolla esitelty. Edes oman alan ihmisille ei ole kerrottu, mistä lainmuutoksessa on kyse”, Lehtola sanoo.
Lähdekritiikkiin kuuluu Lehtolan mielestä myös kyky suhteuttaa asioita. Hän mainitsee klassisen esimerkin, jossa rikollisuuden sanotaan lisääntyneen mutta ei pohdita, onko poliisin toiminta tehostunut tai uhrien herkkyys ilmoittaa rikoksista kasvanut.
”Jokin aika sitten Ylen toimittaja väitti jutussaan, että 1990-luvun laman vuoksi jopa 16 000 lamavelallista teki itsemurhan. Toimittaja ei ollut lainkaan perillä itsemurhailmiön laajuudesta”, Lehtola kertoo. Luku on mahdottoman suuri.
Lehtola sanoo, ettei ole tutkinut asiaa, mutta arvelee, että yksi syy lähdekritiikin heikkenemiseen voisi liittyä nettijournalismiin.
”Kun jutun on julkaissut netissä, saattaa ajatella, että sitä pystyy pitkin päivää korjailemaan.”
Lehtolan mielestä myös tiedotteiden tekstejä toistetaan kritiikittä eikä asioita ylipäänsä taustoiteta tarpeeksi.
Mutta palataanpa vielä kerran onnistuneeseen tapaukseen. Mikä mahtoi olla motiivi Hiihtoliiton dopinglaukusta kertomiselle.
Nykyään riippumattomana tv-tuottajana työskentelevä Riku Rantala ei tiedä soittajan henkilöyttä, mutta hänellä on siitä aavistus. Rantala arvelee kohdanneensa miehen aivan toisessa yhteydessä aiemmin.
”Jos mies on se, joksi häntä epäilen, syynä oli varmasti oikeudentunto, mutta oli hänellä syytä kostoonkin.”
