Naamion takana

Kirjoittaja on UP-uutispalvelun toimittaja.

Ilveilijällä on kahdet kasvot. Toiset nauravat huvittaessaan yleisöä. Jos hyvin käy, toiset nauravat sisäänpäin ja parhaimmassa tapauksessa itselleen.

Meistä lehtineekereistä, vanhakantaista ilmaisua käyttääkseni, ei taida olla ilveilijöiksi. Viime aikoina yleistynyt sarkasmin käyttö on paljastanut kasvomme. Ne ovat totiset.

Sarkasmi vaatii onnistuakseen tasaveroiset kumppanit ja otollisen hetken. Tilannetajukaan ei ole pahitteeksi, sillä sivaltaminen sattuu. Kun kansakunnan jättiläiset lupaavat tavata nahkurin orsilla, sivulliset voivat seurata mittelöä korvat höröllä.

Nolointa on, kun sarkasmin takaa pilkahtelee tosikkomaisuus, kostonhimo tai pienisieluisuus.

Ei se sarkasmi luonnu aina kirjailijoiltakaan. Ehdotus ikiuneen vievistä unipillereistä yli 70-vuotiaille ei edes hymähdyttänyt meitä iäkkäiden vanhusten omaisia. Meistä se oli vakavasti otettava keskustelunavaus. Turha selittää jälkikäteen muuta.

Yhtä lailla poliitikoilla on oikeus suhtautua äärimmäisellä vakavuudella kirjoitelmiimme. Jos pakinan kirpeä hupaisuus ei aukea lukijalle, vika on yleensä kirjoittajan.

Jostain syystä sananvapaus ja huumori on asetettu mittareiksi toisilleen. Helposti unohdetaan, että sananvapaudessa on lopulta kyse siitä, mitä saa sanoa. Suomessa saa sanoa aika pitkälle mitä vain. Huumorissa on puolestaan kyse tyylistä. Siitä, miten sanotaan.

Tuomioistuimeen päätynyt blogisti perusteli tekstiään sillä, että hän halusi parodioida suomalaisista tehtyjä yleistyksiä ottamalla kärjistysten kohteeksi toisen kansanryhmän. En ryhdy arvioimaan blogistin tarkoitusperiä. Oikeussaliin kokoontunut tukijoukko paljasti, ettei moni muukaan pitänyt tekstiä parodiana.

En väitä, että aina pitäisi silittää myötäsukaan. Päinvastoin, vastarannan kiiskiä tarvitaan ja niitä, jotka kertovat, ettei keisarilla ole vaatteita. Kokoomuspoliitikko Tuure Junnilaa ei aikoinaan juuri ymmärretty. Vallalla olleen käsityksen mukaan keisarilla oli prameat vetimet, vaikka tosiasiassa yllä olikin tavallinen talvipomppa.

Hyvän kirjoittajan ei tarvitse selitellä sarkasmiaan, parodiointiaan tai huumoriaan ylipäätään. Parhaissa teksteissä kuuluu julkisen käkätyksen takaa pieni hekotus kirjoittajalle itselleen. Onneksi meillä on sellaisiakin.