Kirkkoherrasta, kritiikittä
Vuosi sitten tein yhden urani kiinnostavimmista jutuista. Silloinen työnantajani lähetti minut juttureissulle Lappeenrantaan tapaamaan sukupuoltaan vaihtavaa kirkkoherraa. Ilmiöstä kohistiin kaikkialla.
Kohtaaminen sujui mutkattomissa merkeissä. Aiheesta syntyi asiallinen juttu. Olin siitä salaa ylpeä: Sopiessamme haastattelusta kirkkoherra oli todennut, että tälle lehdelle hän voi puhua, mutta sille toiselle – kilpailijalle – ei.
”Tämä on viimeinen haastattelu, jonka annan”, hän painotti. Riemuitsin: minä sain haastattelun, sen viimeisen!
Tavatessamme kirkkoherra vakuutti, ettei halunnut revitellä asialla. Silti hän puhui avoimesti, seksuaalisuudestaankin. Muutaman päivän päästä hämmästyin kioskin ohi kävellessäni. Lööppikuvassa kirkkoherra halasi entistä vaimoaan, sisäsivuilla pari puhui suhteestaan. Seuraavina kuukausina kirkkoherra esiintyi lukuisissa viestimissä. Iltapäivälehdessä hän esitteli uutta kotiaan.
Muutama viikko sitten kirkkoherra istui tv-ohjelman vieraana. Toimittaja esitti kysymyksiä, jotka olivat tulleet vuoden aikana moneen kertaan tutuiksi. Tuttuja olivat myös vastaukset.
”En halua revitellä”.
”Olin hiljaa suojellakseni rakkaitani.”
”Seksuaalisesti olen hämmentynyt.”
Olisin halunnut kuulla pari lisäkysymystä: Miten asian julkinen revittely, jota väitit välttäväsi, suojelee läheisiäsi? Oletko riippuvainen julkisuudesta? Tähtäätkö mediapelilläsi kevään 2011 eduskuntavaaleihin?
Kaksi kysymystä osoitan kollegoilleni. Miksi annamme julkisuudesta humaltuneen transseksuaalin sanella, mitä ilmiöstä kerromme? Mutta ennen kaikkea: miksi emme osaa kohdata vähemmistöjä kuten muitakin – terveen kriittisesti, glorifioimatta?
