Koiran virka
 |
Toimittajantyöhön on viime aikoina kohdistunut poikkeuksellisen paljon julkista arviointia. Vaalirahoitussekamelska kaikkine sivupolkuineen on nostanut journalistien ammattikunnan parrasvaloihin.
On syntynyt mielikuva, että me teemme historiaa. Puhkomme yhteiskunnan mätäpaiseita ja annamme eväitä julkiselle keskustelulle, joka vie maata kohti parempaa huomispäivää.
Samanaikaisesti on vahvistunut vanha väittämä, jonka mukaan tähän maahan mahtuu vain yksi keskustelunaihe kerrallaan. Nyt puhutaan vaalirahoituksesta! Tai ilmiöön liittyvästä lautakasasta!
Ja siitä puhutaan kaikkialla: lehdissä, radiossa ja televisiossa. Netistä puhumattakaan. Mauno Koivisto vertasi tätä kilpalaulantaa ontuvasti sopulien käyttäytymiseen, Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen ja viestinnän professori Erkki Karvonen osuvammin kalaparveen (Helsingin Sanomat 13.10.2009).
Onko tälle tulvalle vaihtoehtoa? Pitäisikö jarrutella tai peräti panna piste kaikelle? Josko lakaistaisiin vanhat synnit maton alle ja aloitettaisiin puhtaalta pöydältä, kuten eräät poliitikot ovat esittäneet. Luvattaisiin, että ollaan jatkossa kilttejä ja nuhteettomia.
Ei ole vaihtoehtoja, eikä jarrutellakaan voi. Peli on pelattava loppuun, on siirryttävä aidosti avoimeen aikaan.
Toimittajista, entisten aikojen sylikoirista, sanotaan tulleen ärhäköitä vallan vahtikoiria, ellei peräti vallankäyttäjiä. Vallanpitäjät – poliitikot ja talouselämän päättäjät – taas tuntuvat ajattelevan, että rakkikoiria kaikki tyynni.
Ammattikuntana toimittajat eivät ole yhdestä puusta veistetty joukko, vaikka joissakin tilanteissa näyttää siltä, että kaikki haukkuvat samaa metsoa. Silloin on taottava, kun rauta on kuuma. Isolle aiheelle ei yksinkertaisesti voi kääntää selkää.
Vahdimmeko ihan oikeasti valtaa, herkeämättä ja kaikissa tilanteissa? Vältämmekö harmaassa arjessa ison rahan, poliitikkojen tai vaikkapa vahvojen uskonnollisten ryhmittymien harjoittaman ohjailun? Pystymmekö sulkemaan korvamme kaikilta seireeninlauluilta?
