Pelimies piilosilla

Itseään julkisuudelta varjeleva pelitoimittajalegenda Niko Nirvi on yhä alalla, koska hän nukkuu vain viisi tuntia yössä.

Ilkka Pernu

Hankalaa. En tiedä, onko haastateltavaa edes olemassa. Pelitoimittaja Niko Nirvi kyllä vastaa sähköpostiin, mutta se nyt ei kerro mitään. Hänestä ei ole julkaistu yhtään valokuvaa. On jopa epäilty, että nimen takana lymyää haamukirjoittaja.

Asia selviää vain sillä, että ajetaan Nirvin luokse ja painetaan kartanon ovikelloa. Sitten vain odotellaan, avaako oven pitkäpartainen ja Spock-korvainen mies – sellaiseksi sarjakuvapiirtäjä Wallu on Nirvin kuvannut.

Kuka ihmeen Niko Nirvi, moni jo ihmettelee. Tietokonepelejä harrastaneet kyllä tietävät tyypin, sillä Nirvi on kirjoittanut alan lehtiin 1980-luvulta asti. Hänen tavaramerkkejään ovat kärjekkäät, lennokkaasti kirjoitetut kolumnit.

Miksi Nirvi varjelee henkilöllisyyttään niin pakkomielteisesti? Koko naamioleikki alkoi vuonna 1988, kun Mikrobitin lukija toivoi lehteen valokuvaa Nirvistä.

”Sanoin, että en helvetissä halua, minusta ei ikinä oteta lehteen kuvaa! Siitä tuli itseä ruokkiva ilmiö. En kakaranakaan kertonut vanhemmilleni yhtään mitään, minne menen ja kenen kanssa. Tämä on looginen jatkumo sille.”

Vallitseva trendi pelijournalismissa on, että naaman pitää näkyä.

”Mitä enemmän näen ihmisiä, jotka julistavat ’huomatkaa olemassaoloni’, sitä vähemmän haluan tulla julki.”


Nyt voidaan ryhtyä
puhumaan pelijournalismista, jolla on tukalat oltavat. Taantuma on iskenyt lujaa pelialaan. Yhdysvalloissa tietokone- ja konsolipelien myynti oli viime heinäkuussa 30 prosenttia pienempi kuin heinäkuussa 2008.

Muualla maailmassa sukeltava pelibisnes on vienyt pelilehtiä mukanaan. Aalto ei ole rantautunut vielä Suomeen, jossa on kaksi kilpailevaa pelilehteä, Sanoma Magazinesin julkaisema Pelit ja H-Town-yhtiön Pelaaja. Pelit tavoittaa noin 150 000 lukijaa, Pelaaja puolet siitä.

Pelilehdet ovat viihdelehtiä. Niitä vaivaa sama journalistinen ongelma kuin elokuvalehtiä.

”Jos olet kriittinen pelifirmoja kohtaan, tuskin pääset kirjoittamaan kuuden sivun ennakkojuttuja kuumimmista peleistä. Joskus peliä ei pääse edes pelaamaan.”

Eli sama kuin elokuvatoimittajan pitäisi kirjoittaa juttu elokuvasta pelkän trailerin perusteella. Pelilehdet ovat naimisissa – tai vähintään kihloissa – pelimarkkinoiden kanssa. Ne ovat asemassa, jossa ei ole varaa olla ärhäkkä firmoja kohtaan. Myös Nirvi myöntää sen.

Pelit-lehtikään ei ole peliteollisuuden vahtikoira, vaikka välillä sitä esittäisi.”


Peliarvostelut ovat
pelilehtien kriittisin ja tärkein aines. Mutta kun kyse on pelijournalismista, kriittinen kritiikkikään ei ole itsestäänselvyys. Pelimaailmaa kohahdutti, kun paljastui, että arvostettu japanilainen pelilehti Famitsu on hyväksyttänyt kritiikkejään pelifirmoilla.

Journalistisista periaatteista ollaan valmiita joustamaan kovassa kilpailussa. Nirvi on vaahdonnut aiheesta kolumneissaan. Hänen mukaansa Pelit on alusta asti tehnyt selväksi, että se ei lähde mukaan hämäriin yhteistyökuvioihin.

”Aluksi tapeltiin siitä paljon, mutta nyt pelifirmat jo tietävät linjamme. Nykyään meiltä varovasti kysytään, että kelpaisiko peli kansimateriaaliksi. Pari kertaa olemme tehneet poikkeuksen. Esimerkiksi suomalaisen Max Payne 2 -pelin kohdalla suostuimme, koska olimme nimenomaan suunnitelleet siitä kantta.”

Onko pelijournalismi niin korruptoitunutta kuin esimerkit maailmalta antavat ymmärtää? Tasapuolisuuden nimissä asiaa on pakko tiedustella Pelaajan päätoimittajalta, Thomas Puhalta.

”En mene yksityiskohtiin, miten me toimitaan, mutta ei minulle ole koskaan sanottu, että kirjoita näin. Yleensä kustantaja kysyy etukäteen, paljonko teemme. On ollut tapauksia, joissa toivotaan sivumäärää. Silloin asiasta puhutaan koko toimituksen voimin.”

Puhan mukaan pelitoimittaja on ravintoketjun pohjalla. Päästäkseen puhumaan pelintekijöille ja saadakseen pelit ensimmäisenä pitää olla hyvää pataa kustantajan kanssa.

”Hyvällä käytöksellä pääsee pitkälle. Meistä pidetään. Meillä on hyvät kontaktit ja konsepti. Mun meilit voi vapaasti lukea, ei sieltä mitään hämärää löydy.”


Moni peliharrastaja
ajattelee, että Nirvillä on unelmaduuni – hän saa pelata päivät pääksytysten ja vähän kirjoitella peleistä. Kaiken lisäksi hän saa tästä kaikesta palkkaa. Väärin. Nirvi haluaa oikaista harhaluuloja pelitoimittajan työstä.

”Teen normaalia toimitustyötä. Omien juttujen lisäksi editoin tekstejä, ideoin juttuja ja ylläpidän lehden nettisivuja.”

Pelaaminen on harrastus, ja pelit pelataan pääosin vapaa-ajalla.

”Onneksi nukun vain 5–6 tuntia vuorokaudessa, joten pystyn pelaamaan öisin.”

Vain fanaattinen peliharrastaja voi jaksaa tällaista rytmiä – ja ilman yötyökorvauksia. Pelaajat siis tekevät lehteä toisille pelaajille, mutta pitääkö homman mennä niin. Eihän nuortenlehden toimittajankaan tarvitse itse olla teini.

”Meille on hakenut avustajiksi oikeita toimittajia, mutta he ovat olleet yllättävän huonoja. Lukijakunta on niin kriittistä, että se näkee, jos ihminen yrittää kirjoittaa aiheesta, joka häntä ei kiinnosta.”

Nirvi ei omissa kolumneissaan säästele sanoja. Vihamiehiäkin hän on saanut.

Nirvi ei halua kertoa mitään yksityiselämästään. Raotetaan verhoa kuitenkin vähän: mies kasvattaa chilejä, harrastaa ruuanlaittoa ja on maaninen keräilijä.

Nirvi esittelee kartanoaan, jonka huoneista yksi on pyhitetty scifi- ja fantasiakirjoille sekä sarjakuville. Toinen huone on täynnä elokuvia ja dvd-bokseja.

Niko Nirvi

Kuka: 1961 syntynyt toimittaja.

Asuu: Uudellamaalla keskisuuressa kaupungissa. ”Pliis, tämä on salaista”, Nirvi kommentoi, kun kaupungin nimi meinaa lipsahtaa juttuun.

Perhe: Naimisissa. Poika ja poikapuoli.

Koulutus: Valmistunut datanomiksi. ”Olin innokas mikroharrastaja, mutta minusta olisi varmasti tullut helvetin huono datanomi.”

Työ: Suomen suurimman pelilehden (Pelit) perustaja ja toimittaja.

Alalle tulo: Ensimmäinen julkaistu juttu oli Zoids-pelin kritiikki Mikrobitti-lehdessä 1986. ”En ollut tyytyväinen lehden arvosteluihin. Ajattelin, että osaisin kirjoittaa paremmin kuin kukaan lehdessä.”