Verkon kasvatit

Kouvolalaisessa Korian koulussa syntyy kaunistelemattomia kuvia tästä ajasta.

Luokanopettaja Lea Ollin mediapajojen harjoituslööpit kertovat sodasta, terrorismista ja koko maailman tuhoutumisesta. Ala-asteikäisten tekemissä tv-uutisissa puhutaan Youtuben uhkailuvideoista sekä ilmastonmuutoksesta.

Olli näyttää animaation, jossa tsunami pyyhkäisee rannalla makaavien Barbie-nukkien yli. Ja toisen, jossa legopankkirosvot antavat turpaan legopoliiseille.

Viidesluokkalaisten näyttelemässä lyhytelokuvassa harjoitetaan väkivaltaa koulun käytävillä. Taistelu alkaa nyrkein ja päättyy ruumiita vaativaan ammuskeluun.

Tällä kertaa atk-luokassa tehdään piirrosanimaatioita ja kuunnelmia. Suvin, Larin ja Nikin kuunnelmassa kävellään rappusia ylös, kohdataan kummitus ja pötkitään pakoon. Olli ja Roope ovat itsekriittisiä. He repivät käsikirjoituksen eivätkä anna Journalistin työparin kuunnella kuunnelmaansa.

Jonin, Tomin ja Tonyn piirrosfilmeissä tapellaan ja ammuskellaan.

Näin käy, kun antaa viides–kuudesluokkalaisille muutaman tietokoneen ja käskyn tehdä joukkoviestintää. Väline on määrätty mutta aihe vapaa.

Tämä on mediakasvatusta. Lea Olli on harjoittanut sitä viimeiset 15 vuotta.

”Valmistuin luokanopettajaksi 1994. Olen koko ajan käyttänyt opetuksessa lehtiä ja tehnyt lasten kanssa omia tuotoksia. Silloin ei vain puhuttu mediakasvatuksesta”, Olli sanoo.

Kun hän palasi äitiyslomalta viisi vuotta sitten, mediakasvatuksesta puhuttiin jo yleisemmin. Niihin aikoihin perusopetuksen opetussuunnitelmaan kirjattiin aihekokonaisuus nimeltä viestintä- ja mediataito.

”Halusin päivittää tietämykseni, joten kävin vuoden kestävät mediakasvatuksen erikoistumisopinnot Humanistisessa ammattikorkeakoulussa.”

Opinnoista jäi parhaiten mieleen käsitys siitä, kuinka mediakasvatusta voi sisällyttää eri oppiaineisiin. Ollin mediapajat liittyvät viides- ja kuudesluokkalaisten vapaavalintaisiin kursseihin, mutta hänellä on tapana myös ujuttaa mediakasvatusta muihin aineisiin. Äidinkieltä voi opetella vaikka lehtijutuilla, ja liikuntasuorituksista voi tehdä Youtube-videoita.

”Arvostan suomalaista oppikirjaa, mutta jos haluaa kertoa miten maailma toimii, pitää käyttää muitakin medioita. Mediakasvatusta ei kuitenkaan tehdä mediakasvatuksen takia vaan niin, että se palvelee koulun tarpeita ja opetussuunnitelmaa.”

Viestintä- ja mediataito -aihekokonaisuuden päämääränä on opetushallituksen mukaan ”kehittää ilmaisu- ja vuorovaikutustaitoja, edistää median aseman ja merkityksen ymmärtämistä sekä kehittää median käyttötaitoja” (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004).

Opetussuunnitelman tavoitteeksi on ilmoitettu, että oppilas oppii suhtautumaan kriittisesti median sisältöihin ja pohtimaan niihin liittyviä arvoja. Koululaisten toivotaan perehtyvän lähdekritiikkiin, tietoturvaan ja sananvapauteen.

Mediakasvatuspiireissä ei olla vielä tyytyväisiä opetushallituksen linjauksiin, sillä vaikka aihekokonaisuudet ovat sitovia, niiden toteuttamiseen ei ole ohjeistusta. Mediaopetuksen toteutuminen riippuu kuntien budjeteista sekä opettajien ja rehtoreiden motivaatiosta.

Mediakasvatusta harjoitetaan koulujen lisäksi esimerkiksi päiväkodeissa, nuorisotaloilla ja kulttuurikeskuksissa. Muiden muassa Mannerheimin Lastensuojeluliitto sekä Mediakasvatusseura ry. ovat viime vuosina panostaneet siihen, että lapset ymmärtäisivät teknologisoitunutta tietoyhteiskuntaa, löytäisivät keinot osallistua siihen ja tunnistaisivat itseensä kohdistuvat vaikutuspyrkimykset.

Monista kouluista puuttuu sekä mediakasvatukseen perehtynyt henkilökunta että kiinnostus järjestöjen tarjoamaan toimintaan. Niissä kouluissa lukuvuoden mediakasvatuskiintiö saatetaan katsoa kuitatuksi vaikkapa sillä, että oppilas piirtää kuvistunnilla mainoksen ja selailee Koulujen Aikakauslehtipäivänä (tänä vuonna 12. marraskuuta) muutamaa lehteä.

Mutta miksi järjestöt ja Lea Olli pitävät mediakasvatusta niin tärkeänä? Johan lapset osaavat käyttää viestintävälineitä – he harjoittelevat sitä suurimman osan valveillaoloajastaan.

Liikenne- ja viestintäministeriön vuosi sitten julkaistu Lasten ja nuorten mediamaailma pähkinänkuoressa -raportti kutsuu alle 20-vuotiaita suomalaisia millenniaaleiksi. He ovat syntyneet digitaaliseen maailmaan ja hallitsevat sen sovellukset vanhempiaan taitavammin. Raportin mukaan millenniaalit käyttävät mediavälineitä, kuten kännykkää, nettiä ja lehtiä, noin kahdeksan tuntia päivässä.

Mediakasvatusaktiivit pitävät työtään tarpeellisena siksi, että pienen laitevirtuoosin henkinen kehitys ei pysy teknisen edistyksen perässä. Globaalissa bittivirrassa voi tulla vastaan mitä tahansa, ja jonkun pitää opastaa lapsia kohtaamaan se.

Mitä lapsen sitten pitäisi tietää mediasta? Mediakasvatusseuran koordinaattori Anniina Lundvall jakaa mediataidot kolmeen osa-alueeseen: tiedollisiin, sisällöllisiin ja tuotannollisiin taitoihin.

”Lapsella on hyvä olla perustietämys siitä, mitä media on ja miten sitä käytetään. Sitten pitää pystyä analysoimaan ja purkamaan median sisältöjä, olemaan kriittinen. Kolmas on tuotantopuoli, eli opetellaan itse tuottamaan sisältöjä, kuten valokuvia, blogimerkintöjä tai mielipidekirjoituksia.”

Käytännön esimerkki sisältöpuolen opetuksista: ”Lapselle kannattaa opettaa, että uutiset ovat yhden ihmisen tai pienen toimitusryhmän valikoima aiheista, jotka ovat heidän mielestään tärkeitä. Se mitä lapsi näkee uutisissa, on vain pieni vilaus maailman tapahtumista.”

Lasten ja nuorten mediaympäristöä voi Lundvallin mielestä laajentaa niin, että kun oppitunnilla puhutaan jostakin uutisesta, tarkastellaan sanomalehden lisäksi vaikkapa ugandalaisen verkkolehden juttua samasta aiheesta. Kotiin voi tilata Hesarin lisäksi paikallislehden ja Seiskalle verrokiksi Suomen Kuvalehden.

”Olisi hienoa, jos nuoret tajuaisivat, että heidän valintansa ohjaavat mediaa. Jos klikkailee vain viihdelehtien salarakasotsikkoja, tiedotusvälineet pitävät niitä aiheita esillä. Silloin on turha napista, ettei lehdissä puhuta tärkeistä asioista. Jos nuori on medialukutaitoinen, hän osaa vaatia laadukkaita sisältöjä.”

Silloin laatusisältöä osaa myös tuottaa, jos päätyy vaikkapa toimittajan työhön. Mediakasvatusseuran syyskuussa julkaisemassa kannanotossa huomautetaan, että medialukutaito on edellytys laadukkaiden mediapalvelujen tuottamiselle.

Ennen kaikkea, lasta ei mediakasvattajien mielestä saa jättää viestintävimpaimineen yksin.

”Media pitäisi voida jakaa perheen kesken, mutta se on vaikeaa, jos jokainen katsoo omaa telkkaria omassa huoneessaan. Veikkaan, että aika monessa perheessä lapset ovat median ääressä yksin.”

Yhteistoiminnan ja koordinaation puute on ongelma myös ammattimaisessa mediakasvatuksessa. Eri seurat touhuavat omia juttujaan ja tekevät päällekkäistä työtä toisistaan tietämättä. Hyödyllinen tieto saattaa jäädä pöytälaatikkoihin.

”Vaikka projekteihin on saatu viime vuosina rahoitusta, niistä jää vähän käteen. Kehittämishankkeissa ei ole järkeä, jos niiden tuloksia ei saada käyttöön.”

Ruotsi on meitä mediakasvatuksessakin kymmeniä vuosia edellä. Mediarådet eli medianeuvosto perustettiin 1990 edistämään mediakasvatusta ja keräämään tutkimustietoa joukkoviestinnän vaikutuksista nuoriin.

Viime syksynä kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin esitti, että Suomeen perustettaisiin vastaava neuvosto. Se voisi Wallinin mukaan toimia Valtion elokuvatarkastamossa.

Lundvallin mukaan Suomessa onkin viime aikoina tehty tiivistä yhteistyötä Mediarådetin kanssa.

”Edistystä tapahtuu.”

Joissakin kouluissa harataan vastaan, koska mediakasvatus kuulostaa vaikealta ja vaivalloiselta.

”Opettajat ja vanhemmat kysyvät minulta usein, mitä mediakasvatus on. Kerron, että se on aikuisten ponnistelua lasten medialukutaidon kehittämiseksi. Se ei ole vaikeampaa kuin mikään muukaan kasvatus”, Lundvall sanoo.

Eräänä lokakuisena aamuna Vantaalla, Jokiniemen koulun juhlasalissa, Liisa Toukonen valistaa, kuinka netissä ollaan fiksusti. Toukonen on nuorisotyön koordinaattori Mannerheimin Lastensuojeluliiton Uudenmaan piiristä.

”Moniko teistä on Facebookissa”, Toukonen kysyy kuulijoiltaan. Noin puolet viittaa. Toukonen kertoo opettavaisen tositarinan siitä, mitä voi seurata, jos hyväksyy vieraan ihmisen Facebook-kaverikseen.

”Moniko on jutellut vieraiden kanssa netissä?” Moni on. ”Löytyykö parisuhteita, jotka ovat muodostuneet netissä?” Pari nuorta naista viittaa.

Yleisö koostuu opettajista ja muusta henkilökunnasta. Toukosen mediakasvatus on suunnattu aikuisille. He ovat Lundvallinkin mielestä sitä ryhmää, johon mediakasvatuksessa pitää ennen muita keskittyä.

”Mitä enemmän tätä tekee, sitä enemmän sitä tahtoo suunnata aikuisille. En ole niinkään huolissani siitä, mitä lapsille pitäisi opettaa. Kasvattajat pitäisi ensin saada ymmärtämään, että mediakasvatus on normaali osa arkea ja opetusta”, Lundvall sanoo.

Hän uskoo, että aikuiselle voi olla kova paikka luopua auktoriteetin roolista, kun lapsi tuntee uusmedian kasvattajaansa paremmin.

”Aikuiset eivät edes halua ottaa selvää, mikä on Irc-galleria tai Messenger. Nettiyhteisöistä kiinnostutaan vasta, kun media mainitsee koulusurmakeskustelussa Youtuben. Sitten sanotaan, että Youtube pitäisi sulkea. Keskustelu menee oudoksi sellaisten aikuisten kanssa, jotka eivät yhtään tunne verkkomaailmaa.”

Liisa Toukosen mukaan lapsilla on mediataidoissaan kaksi selvää kompastuskohtaa: lähdekritiikki ja verkkotoiminnan julkisuuden hahmottaminen.

”Nuoret eivät ymmärrä, että kun omia kuvia panee nettiin, niitä ei välttämättä enää saa pois sieltä”, Toukonen kertoo.

Jokiniemen koulun henkilökunta näkee työssään ne ongelmat, joita netti ja pelit ovat tuoneet mukanaan. Ne ovat tuoneet mukanaan rikollisuutta. Netissä tapahtuu jatkuvasti tietomurtoja, kun koululaiset urkkivat toistensa salasanoja. Tekijänoikeusrikkomukset ovat yleisiä. Moni nuori ei tiedä, ettei toisten kuvia ja tekstejä saa vapaasti levitellä.

”Jotkut yläasteikäiset uskovat, että lakia voi rikkoa, jos ei ole täyttänyt viittätoista. Heidän kanssaan kannattaa käydä läpi korvausvastuuta ja sitä, että alaikäiseltäkin voidaan takavarikoida rikoksentekoväline”, Toukonen sanoo.

Koululaisten ikiaikaiset ongelmat ovat siirtyneet verkkoon. Millenniaalit haukkuvat toisiaan Irc-galleriassa, uhkailevat sähköpostitse ja varastelevat Habbo-hotellin käyttäjätunnuksia.

”On liikaa koteja, joissa on vain yksi aikuinen eikä hänkään voi hyvin. Niissä kodeissa lapsi löytää korvaavan kasvattajan tietokoneelta. Ennen se oli tv, nyt se on tietokone”, opettaja Salla Pyhälä-Hytönen sanoo.

Terveydenhoitaja Riikka Rusanen näkee terveystarkastuksissa oireita netti- ja peliriippuvuudesta. Oireita ovat esimerkiksi väsymys, levottomuus, ärtyisyys ja keskittymiskyvyttömyys. Nettikiusaamistakin ilmenee.

Opettaja Satu Siitonen-Heinäluoma on sitä mieltä, että lasten pitäisi olla enemmän ulkona kavereiden kanssa. ”Vanhemmat ovat alkaneet ajatella, että ulkona on vaarallista. Koti koetaan paikaksi, jossa pienelle ei voi tapahtua mitään.”

Nettiuhkaukset ovat yleistyneet Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen. Vantaan poliisi on tänä vuonna tutkinut kymmeniä laittomia uhkauksia ja perättömiä vaarailmoituksia.

”On tärkeää kertoa oppilaille, että uhkailu on kiellettyä niin reaalimaailmassa kuin netissäkin”, Toukonen sanoo.

Koulu-uhkauksista tulee mieleen tämän jutun alussa mainittu ammuskeluvideo.

Video on kuitenkin tehty reilut kaksi vuotta sitten, ennen Jokelan tapausta. Sisältönsä perusteella video voisi yhtä hyvin olla 20 vuotta vanha. Leikkipyssyt, -miekat ja -tappelut ovat kuuluneet poikalasten elämään niin kauan kuin pyssyjä ja tappeluita on ollut.

Opettaja Lea Olli ei halua sensuroida oppilastöitä, vaikka ne ovat joskus raakojakin.

”Sellaiset aiheet kiinnostavat lapsia luonnollisesti. Annan kritiikkiä, jos aihe ei mielestäni sovi koulumaailmaan, mutta en halua kieltää kaikkea. Pyssyvideot eivät saa jäädä irrallisiksi. Niiden sisällöstä pitää pystyä keskustelemaan.”

Tomi esittelee animaationsa, joka päättyy siihen, kun ammuttu tikku-ukko kaatuu pää verta roiskuen. Opettaja kysyy Tomilta, keksisikö tämä välillä muitakin kuin väkivaltaisia aiheita.

Tomi lisää lyhytfilmiin yhden ruudun. Nyt viimeisessä kuvassa vilahtaa punainen kukka.