Ilmastokeskustelun uutuus: keinoskeptikot

Kirjoittaja on Luonto-Liiton pääsihteeri.

Ilmastonmuutos löi lopullisesti läpi julkisessa keskustelussa vuonna 2007. Ilmiön voittokulkua mediassa vauhdittivat vuoden 2006 lopulla julkaistu ekonomisti Nicholas Sternin raportti sekä Al Goren elokuva Epämiellyttävä totuus. Vuosi 2007 huipentui Hallitustenvälisen ilmastopaneelin (IPCC) julkaisemaan neljänteen arviointiraporttiin sekä Nobelin rauhanpalkinnon myöntämiseen Al Gorelle ja IPCC:lle.

Tätä ennen tutkijayhteisö ja ympäristöaktivistit olivat puhuneet ilmiöstä huolestuneeseen sävyyn jo vuosikymmeniä. Silloin osaa toimittajista kiinnosti kuitenkin se, kuinka paljon ympäristöaktivistit itse lensivät kansainvälisiin kokouksiin tai miten eri tempauksissa tarvittu energia oli tuotettu. Itse muistan esimerkin, jossa Helsingin Sanomien uutisen kärjeksi oli nostettu Maan ystävien fossiilisia polttoaineita vastustavan puhallettavan kymmenmetrisen hiilidinosauruksen täyttöön käytetty aggregaatti.

Aiemmin mediassa vastakkainasetteluja synnytettiin ympäristöaktivistien ja poliittisten päättäjien välille. Tänä päivänä tuskin kukaan poliittinen päättäjä kiistää, että kasvihuonekaasupäästöjä tulee leikata nopeasti ja paljon. Hallituksen tuoreen ilmasto- ja energiapoliittisen selonteon mukaan Suomenkin tulee vähentää päästöjä vähintään 80 prosenttia vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä. Ympäristöjärjestöjen ilmastohuoli ja monet sen ratkaisuun liittyvät vaatimukset ovat siirtyneet marginaalista valtavirtaan.

Myös isommilla mediataloilla on omat ilmastokysymykseen perehtyneet toimittajat. Usein toimittajat ovat hyvin perillä viimeisimmistä tutkimustuloksista ja poliittisista neuvotteluprosesseista. Keskustelu on helppoa ja asiantuntevaa. Arvostan toimittajien pyrkimystä löytää monimutkaisista kysymyksistä selkeitä ja kaikkien ymmärrettävissä olevia uutisia.

Samalla kun keskustelu ilmastonmuutoksen olemassaolosta on jäänyt taka-alalle, mediakeskusteluun on syntynyt uusi laji, ilmastopolitiikan skeptikot. He eivät kiistä ilmastonmuutosta, mutta pyrkivät sekoittamaan esitettyjen toimenpiteiden mielekkyyden. Välillä tuntuu, että keinoskeptikoille annetaan palstatilaa, koska vastakkainasetteluiden kautta voidaan luoda kiinnostavia jännitteitä. Vaikka kriittinen keskustelu on tarpeen, emme voi jämähtää paikoillemme. Yhteiskunnan pitää uskaltaa kokeilla eri keinoja. Toimimattomuus ilmastonmuutoksen edessä ei voi tulla kyseeseen.