Tervetuloa yrittämään!
Jaana Siljamäki ihmettelee, miksi viestintäalan oppilaitosten lupaukset työpaikoista ovat niin kaukana todellisuudesta. Journalistiliiton Jarmo Häkkinen kannustaa nuoria erikoistumaan. Sanomalehtien liiton Pasi Kivioja muistuttaa sivuaineopintojen tärkeydestä.
Journalistiikkkaa opiskellut Jaana Siljamäki, 29, valmistui tänä syksynä maisteriksi Jyväskylän yliopiston viestintätieteiden laitokselta. Hän on opiskellut media-alaa myös ammattikorkeakoulussa. Ala tuntuu omalta, mutta pitkän tähtäimen suunnitelmia Siljamäki ei ole voinut tehdä.
”Opintojen alussa ajattelin, että työllistyn varmasti. Nyt ajattelen, että minulla on edessä melko varma pätkätyöllistyminen”, hän sanoo.
Siljamäen kokemuksen mukaan kouluttautumisen arvoa on vahvasti liioiteltu. Hän kirjoitti aiheesta Sunnuntaisuomalaiseen viime kesänä kolumnin. Alan oppilaitosten ja opinto-ohjaajien tulisi kantaa vastuuta siitä, että työtarjonnasta annettaisiin realistisempi kuva.
Kuvan muodostamisessa voisivat auttaa esimerkiksi seuraavat faktat. Toimitustyöstä poistuu vuosittain noin 250 työntekijää, kun samaan aikaan eri tasoisten viestinnän opintojen parissa aloittaa vuosittain yli tuhat opiskelijaa. Osa opiskelijoista suuntautuu viestintä- ja tiedotustehtäviin, mutta silti ylitarjonta on vakava ongelma.
”Vääränlaisin odotuksin koulutukseen päätyminen aiheuttaa inhimillisiä kärsimyksiä. Jo valintaoppaissa tulisi lukea, että tervetuloa alalle jos olet yritteliäs ja valmis toimimaan freelancerina.”
Journalistiliiton koulutusasiamies Jarmo Häkkinen tunnistaa Siljamäen ja hänen kaltaisten toimittajanalkujen tuskan. Ala on suosittu ja koulutuspaikkoja liikaa, mutta nopeaa ratkaisua ei ole.
”Ammattikorkeakoulujen aloituspaikkojen määrää tuntuu olevan hyvin vaikeaa muuttaa. Sen sijaan on mahdollista muuttaa koulutusohjelmien sisältöjä”, Häkkinen sanoo.
Media-alan koulutuksen pahin ongelma on ammattikorkeakoulutuksen ylitarjonta ja opetuksen laadun vaihtelu. Ylitarjonta on johtanut alan vinoutumiin alan harjoittelupaikkojen määrässä ja rakenteessa. Alan toimijat pääsevät mielin määrin käyttämään harjoittelijoita hyväksi ja pitämään jotkin tehtävät jatkuvasti ilmaisten harjoittelijoiden varassa. Häkkisen mukaan ylitarjontaa on varsinkin av-viestinnässä ja graafisessa suunnittelussa.
Laatuongelma paljastuu tilastoista, joiden mukaan ammattikorkeakoulujen viestinnän koulutusohjelmista valmistuneet eivät juurikaan sijoitu alan töihin. Koulutuksesta siirrytään uudelleenkoulutukseen tai vaihdetaan alaa.
Työnantajat rummuttavat moniosaamisen puolesta, mutta Häkkinen peräänkuuluttaa toimittajien erikoistumista.
”Journalistin ammatti on sellainen, että siihen tulee kytkeytyä opintojen lisäksi työssäoppimista. Tärkeää on, että alalle tulisi ihmisiä erilaisilta koulutuspohjilta ja työelämäkokemuksilla, ei pelkästään viestintää joko korkeakouluissa tai ammattikorkeakouluissa opiskelleita”, Häkkinen sanoo.
Myös Siljamäki karsastaa moniosaamista. Hän poistaisi koko termin.
”Moniosaaminen kuulostaa työnantajan keksimältä hienolta termiltä, jolla voidaan nakittaa ihminen tekemään monta asiaa eri formaatteihin samalla palkalla.”
Kiireessä työskentelemiseen Siljamäki toivoisi muutosta.
”Tekemisen tahtia tulisi rauhoittaa. Tarvitaan enemmän laatua ja vähemmän sivuntäytettä. Varsinkin reaaliaikaisuuden palvonta, jonka ala on keksinyt ihan itse, on mennyt överiksi.”
Alan koulutuksessa hän pitää tärkeänä sitä, että tekemistä kokeillaan eri välineissä. Samalla on mahdollisuus huomata, mikä sopii itselle. Siljamäki pitää hyvänä, että esimerkiksi Jyväskylässä patistetaan käytännön työelämään heti ensimmäisenä kesänä.
Pelkkä muotokielen omaksuminen ei opinnoissa riitä. Ajattelemaan opettelemisen tulisi kulkea tiiviisti sen rinnalla, että opitaan miltä uutinen näyttää ja miten se tehdään.
”Oleellista olisi opettaa enemmän sitä, mitä pitäisi tapahtua ennen kuin juttua aloitetaan kirjoittamaan. Eli kriittistä tiedonhakua ja ymmärrystä asioiden välisistä suhteista, eikä vain sitä että tällainen on uutiskärki”, Siljamäki sanoo.
Siljamäki soisi, että yhteiskuntatieteitä olisi pakollisena mukana journalistiikan opinnoissa.
”Tarvitaan enemmän toimittajia, jotka ymmärtävät miten yhteiskunta toimii.”
Journalistit ovat keskimäärin hyvin koulutettuja. Alalla toimivista 70 prosentilla on yliopisto-, ammattikorkeakoulu- tai Sanomain toimittajakoulun tutkinto. Yhteiskuntatieteet ovat perinteisesti hallinneet alan näkökulmia ja korostuneet opinnoissa.
Jarmo Häkkisen mielestä korkea koulutusprosentti on sinänsä myönteinen ilmiö, mutta erikoistumista voisi opinnoissa olla enemmänkin. Esimerkiksi biologiaan, juridiikkaan ja filosofiaan perehtyneet toimittajat Häkkinen toivottaisi tervetulleiksi.
”Verkossa ja sosiaalisessa mediassa rajujen otsikoiden tempaiseminen ja visuaalinen puoli korostuvat. Mietin usein, että jääkö asiajournalismi kokonaan rajujen otsikoiden varjoon”.
Sanomalehtien Liiton toimituksellisista asioista vastaava johtaja Pasi Kivioja edustaa Viestinnän Keskusliittoa toimittajakoulutuksen neuvottelukunnassa, jossa alan oppilaitokset sekä työntekijä- ja työnantajapuoli piirtävät koulutuksen suuntaviivoja.
Hän sanoo, että vaikka netti valtaa alaa, journalistilta edellytettävät perustaidot ja työkalut, kuten ideointikyky, uutishankinta ja journalistin etiikka, ovat samat kuin aiemmin.
”Alalla on timpureita ja ’timpureita’. On pidettävä huolta siitä, että perustyökalut ovat kunnossa, muuten syntyy huonoa jälkeä.”
Hän korostaa yliopisto-opinnoissa sivuainevalintoja. Niiden pitäisi tukea ymmärrystä yhteiskunnan eri osa-alueista. Opintoihin pitäisi kuulua myös enemmän sellaista opintojen ohjausta, jossa opiskelijoille kerrottaisiin, minkä tyyppisillä asioilla on merkitystä työpaikoilla, ja minkä aineiden opiskeleminen olisi järkevää. Tällä hetkellä sivuainevalinnat ohjautuvat lähinnä opiskelijan oman kiinnostuksen mukaan.
”Pitäisi myös korostaa verkostoitumisen merkittävää roolia työelämässä. Ehkä näitä taitoja olisi syytä opettaa, sillä pelkkä Facebook ei siihen riitä.”
Koulutuksen ja työelämän yhteyttä Kivioja pitää kuitenkin koulutuksen tärkeimpänä asiana. Hän puolustaa ammattikorkeakouluja, koska pitää niitä yliopistoja ketterämpinä.
”Erikoistumista pitää olla. Koulutuksen ei pidä tulla vain yhdestä tuutista” Kivioja muistuttaa.
Hänen mielestään kaikkien ei tarvitse välttämättä olla moniosaajia, mutta kaikilla alalla työskentelevillä tulisi nykyisin olla syvällinen ymmärrys siitä, mitä monikanavainen tekeminen on.
Kivioja itse on jatkotutkintoa tekevä YTM Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselta. Hän on käynyt myös Aamulehden toimittajakoulun.
Media-alan koulutus on myös aluepoliittisesti herkkä kysymys, joka jakaa maan suurin piirtein kolmeen osaan. Tilastokeskuksen tilastot osoittavat, että Väli-Suomen viestinnän opinahjoista työllistytään alan työpaikkoihin pian valmistumisen jälkeen kehnommin kuin pohjoisen ja etelän ammattikoulutusta järjestävistä paikoista.
Myös Kemi-Tornion, Kymenlaakson ja Turun ammattikorkeakoulut näyttäytyvät työttömyyttä koskevan listan kärjessä vuodesta toiseen. Vaikka luvuissa on tulkinnanvaraisuutta, ne antavat suuntaa. Perusteellisia työllistymisselvityksiä on toistaiseksi vain muutamista oppilaitoksista.
On koulutuksen ylitarjonnassa hyviäkin puolia. Se pakottaa toimittajat keksimään uusia luovia bisnesideoita. Häkkinen kertoo kahdesta medianomista, jotka perustivat vauvauintikuvauksiin erikoistuneen firman.
Siljamäki ei ole heti päässyt varsinaisiin toimittajan töihin, mutta mielekästä työtä löytyi pian valmistumisen jälkeen. Hän tutkii nyt Jyväskylän, Tampereen ja Helsingin yliopistojen viestinnän tutkijoiden kanssa sitä, mikä tekee journalismista kiinnostavaa ja mikä merkitys sanomalehdillä on lukijoiden arjessa ja sosiaalisissa verkostoissa.
Hänen mielestään opinnoissa tarvitaan myös arvokeskustelua siitä, mitä hyvä journalismi on, ettei vain tyydyttäisi kopioimaan sitä mitä jo on. Puheita median murroksesta hän kummastelee.
”Milloin viestintäympäristö ei olisi ollut muuttumassa?”
