Tahtoo toimittajaksi

Tunnelma on kuin viime keväänä esitetyssä Ylen Uutishuoneessa. Nuoret toimittajat ovat pukeutuneet kuvausjärjestäjän hankkimiin 1970-luvun silmälaseihin, pressilätkällä varustettuihin hattuihin ja liivipukuihin.

Helsinkiläinen valokuvausopiskelija Roope Permanto on löytänyt vanhan kameran. Hän roikkuu kuvauksissa tangosta pää alas päin. Hetken päästä hän kyykkii oman kameransa kanssa ammattikuvaajan selän takana ja tutkii tämän kuvakulmia.

”Huomasin, että kuvattavana menin lukkoon. Tuli orpo olo. Onneksi kuvaajasta huomasi, että hän tietää, mitä tekee”, Permanto sanoo.

Hetkeä myöhemmin nuoret istuvat pyöreän pöydän ympärillä Yhtyneiden Kuvalehtien kahvilassa Helsingin Pasilassa ja kertovat itsestään ja ammatillisista tavoitteistaan. He ovat tulleet alalle hyvin eri reittejä. Myös motiivit vaihtelevat. Permanto innostui valokuvauksesta saadessaan perintönä isoisänsä vanhan järjestelmäkameran. Hän pääsi Etelä-Suomen Sanomien nuorten tiimiin, joka toimitti muun muassa joka toinen viikko ilmestynyttä nuorten liitettä.

Sosiologiaa Helsingin yliopistossa opiskelevasta Maria Ruuskasta taas piti tulla taitoluistelun ammattilainen, mutta hän loukkaantui. Varasuunnitelmaa ei ollut.

”Olin tylsistynyt ja ajankuluksi tein yhden kirja-arvion. Se olikin kivaa”, Ruuska sanoo.

Kallion lukiota käyvä Rosa Kettumäki muutti Iitistä Helsinkiin lukioon, kuuli Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen mediakasvatustoimintaan kuuluvasta Nuorten ääni -toimitusprojektista ja uppoutui siihen.

Tampereella tiedotusoppia opiskeleva Lauri Silvander halusi jo nuorena vaikuttaa yhteiskuntaan. Sama innostus on jatkunut, vaikka usko omiin kykyihin on välillä ollut koetuksella.

”Luulin ennen, että kaikki toimittajat ovat syntyneet alalle ja mietin, onko minusta tähän. Nyt olen huomannut, että asioita pystyy oppimaan”, muun muassa Turun Sanomissa kesätoimittajana ollut Silvander sanoo.

Heidi Kähkönen, tuleva medianomi Haaga-Helian ammattikorkeakoulusta, päätoimitti luokkalehteä jo peruskoulussa.

Nuoret tuumivat, että pitää erottua joukosta, mikäli haluaa päästä toimittajaksi. Erottuminen lienee tarpeen, sillä alan työpaikat ovat kiven alla. Toimitustyöstä poistuu vuosittain vain 250 työntekijää, kun viestinnän opinnot aloittaa yli tuhat opiskelijaa. Nuoret ovat kuitenkin sitä mieltä, että pärjääminen on itsestä kiinni. Nimi näkyväksi, niin on toivoa.

”Ei voi vain odottaa, että joku soittaa Kuukausiliitteestä ja pyytää töihin”, Ruuska sanoo. Hänellä on viisikosta eniten kokemusta. Hän on työskennellyt jo Iltalehdessä ja STT:llä, ja tekee edelleen molemmille töitä freelancerina.

Nuoret ovat sitä mieltä, että toimittajan työtä ei pitäisi tehdä tehdä hampaat irvessä. Työn sisältö on nuorille toimittajille tärkeää. Kukaan ei halua löytää itseään pelkästään syöttämästä STT:n uutisia nettisivuille tai tekemästä samoja juttuja samasta näkökulmasta vuodesta toiseen. Ruuskan pahin pelko on, että hän alkaa suhtautua maailman tapahtumiin pelkkinä uutisina ja tieto menettää merkityksensä.

”Miettisin vain, millaisen jutun tsunameista ja vastaavista saa.”

Kettumäki sanoo, että jonkinlainen nousujohde uralla pitäisi säilyttää. Hänen mielestään aina voi kehittyä.

Koulu antaa hyvät eväät alalle, mutta koulusta saatujen eväiden laadun huomaa usein vasta työelämässä. Vasta työ opettaa, ovat nuoret havainneet.

”Parhaiten oppii, kun seuraa muita kuvaajia. On vaikeaa saada ihminen rentoutumaan. On helppo ymmärtää, että valo välähtää, kun painan nappia. Sitä taas ei kokematon näe, että kuvattava voi olla ihan lukossa”, Permanto sanoo.

Hän olisi toivonut koulultaan Heltechiltä (Helsingin teknillinen oppilaitos) enemmän viimeistelyä, tai ”hinkkausta” kuten hän asian ilmaisee.

Tiedotusopin laitoksen kasvatti Silvander sanoo kaivanneensa koulutukseen käytännön esimerkkejä viranomaisten kanssa toimimisesta. Viranomaisiin useimmat törmäävät heti ensimmäisessä kesätyöpaikassaan poliisisoittokierroksia soittaessaan.

Toimittajakoulutuksessa näkyy myös ajan henki: moniosaamista painotetaan monessa koulutusohjelmassa, ja sitä nuoret kritisoivat.

Permanto vitsailee, että moniosaaminen on kiertoilmaisu alan työpaikkojen vähenemiselle ja sille, että jäljelle jäävistä otetaan kaikki mehut irti.

Ruuska huomauttaa, ettei moniosaamista voi tehdä journalistisen sisällön kustannuksella. Hän sanoo, että jos tehdään kolmen minuutin inserttiä ilmastonmuutoksesta, toimittajan pitäisi saada keskittyä sisältöön eikä siihen, miten jokin tekninen vehje toimii.

Moniosaamiselle löytyy ymmärtäjiäkin.

”Minulla on intohimoa sekä kuvaamiseen että kirjoittamiseen. Siksi toivon, että siihen olisi tulevaisuudessa mahdollisuus”, Kähkönen sanoo.

”Minusta on hyvä osata kuvata auttavasti ja ymmärtää työparinsa ammattia”, Silvander jatkaa.

Opiskeluissaan toimittajanalut haluavat panostaa EU:hun ja politiikkaan. Samoin tutkiva journalismi kiinnostaa. Yleensä kiinnostus löytyy sitä kautta, että töissä joutuu tekemään juttua aiheesta, josta haluaa tietää enemmän.

Moni mainitsee alalle hakeutumisen syyksi halun vaikuttaa yhteiskuntaan. He myös uskovat toimittajien voivan muuttaa maailmaa.

”Yhteiskunnalliset asiat ovat kyllä yleensä isoja vyyhtejä, joiden seuraaminen on työlästä. Ja jotkut skuupithan syntyvät lipsautuksista. Ei niitä voi opetella tekemään”, Kähkönen sanoo.

Ruuska on eri mieltä. Hän sanoo, etteivät skuupit mistään taivaasta tule.

”Joku ne kehittää. On kiehtovaa, että toimittajana saa soitella kaikkiin virastoihin, kun tulee jokin epäkohta eteen.”

Epäkohdista puhuttaessa nämä nuoret nostavat esiin vanhustenhuoltokeskustelun, jota joukosta parikin seuraa kiinnostuneena.

”Ihailen Marjut Lindbergiä, joka teki Hesariin jutun vanhasta naisesta, jonka luona kävi paljon hoitajia. En olisi koskaan saanut tietää ilmiöstä lukematta juttua”, Ruuska sanoo.

Nuoret pitävät mediaa voimakkaana aseena yleisen mielipiteen muuttamiseen, mutta eivät oleta, että jokainen juttu muuttaa pysyvästi ihmisten käyttäytymistä. Nuorten mukaan toimittajan pitää kuitenkin olla sen verran idealisti, että hän uskoo juttunsa muokkaavan ihmisten mielikuvia.

Pian keskustelu lipsahtaa sikainfluenssaan ja keskustelu kiihtyy. Permanto sanoo, ettei hän usko sikainfluenssaan saati käsidesipurkin voimaan. Kommentti saa Kettumäen hiiltymään.

”Minua ärsyttää, kun ihmiset sanovat, että sikaflunssa on mediailmiö. Kyse on ihmisten terveydestä. Tottakai heidän pitää saada siitä tietoa.”

Nuorten mielestä journalistien asema muuttuu. Naistenlehdistä kiinnostunut Ruuska kertoo seuraavansa monia muotiblogeja mieluummin kuin muotilehtiä. Häntä blogien ”tavisvivahde” kiehtoo enemmän kuin loppuun asti sliipattujen lehtien sisältö.

Osa nuorista on sitä mieltä, että toimittajia ei ehkä kohta edes tarvita.

”Toimittajien pitää olla tosi hyviä. Monet blogit ovat ammattitaitoisesti tehtyjä ja hyviä. Kyllähän toimittajana mietin, mikä niissä on niin hienoa, että käyn katsomassa niitä viisi kertaa päivässä”, Ruuska sanoo.

Silvander ei luota blogisteihin samalla tavalla kuin toimittajiin, joilla on omat eettiset ohjeensa. Blogeja ei sido mikään, ei ainakaan vaatimus kriittisyydestä.

Ruuska kuitenkin huomauttaa, että keskustelu blogien suitsimisesta on jo pitkällä ainakin Ruotsissa ja rajoja on tulossa tännekin. Nuoret arvioivat, että blogit ovat hetken ilmiöitä.

”Suurin osa blogeista käsittelee muotia, neuleita tai vastaavaa. Maailmassa tapahtuu paljon muutakin. Minusta median on pidettävä kasassa jonkinlaista tiedonvälityksen selkärankaa, perustiedonvälitystä”, Kähkönen huomauttaa.

”Mielestäni on jotenkin vanhentunut ajatus, että vain toimittajat voisivat välittää tietoa. Toimittaja on vapaa ammatti, ja jossain määrin alan pitäisi myös pysyä sellaisena”, Ruuska sanoo.

Nämä nuoret seuraavat mediaa oppiakseen: jotkut Imagea ja Oliviaa, koska ne on tehty hyvin. Into-kustannuksen kääntämä Novaja Gazeta ja Le Monde Diplomatique ovat kiinnostavia asiasisällön takia. Paikallislehdet ja Tekniikan Maailma taas antavat toisenlaisen kuvan ympäröivästä yhteiskunnasta.

Permanto kertoo olevansa koukussa Strobist-blogiin, josta hän saa ideoita valokuvaamiseen. Nimiäkin vilahtelee: Hannu Miettunen Turun Sanomista, Imagen Joanna Palmen ja Kuukausiliitteen Jouni K. Kemppainen ovat saaneet näistä nuorista faneja.

Mitä valmistumisen jälkeen? Freetöitä, määräaikaisuuksia, ttt-sopimuksia tai oma firma. Siinä nuorten esittämiä vaihtoehtoja. Moni kuitenkin haaveilee vakituisesta työstä – ainakin jossakin vaiheessa.

”Minä toivon viimeiseen asti vakituista työpaikkaa. En pystyisi pläräilemään papereita. Tai jos perustan yrityksen, haluan perustaa sen veljieni kanssa. Olemme kolmoset, ja yksi veljistäni opiskelee Turun kauppakorkeakoulussa, joten hän voisi hoitaa paperipuolen”, Permanto sanoo.

Tuttu epävarmuus piinaa näitä kaikkia nuoria välillä. Vielä lukiossa puurtavaa Kettumäkeä askarruttaa puolestaan tieto siitä, että mediakouluihin on vaikea päästä.

”Toivon, että siitä olisi jotain hyötyä, että olen ollut mukana mediakasvatushankkeessa. Kukaan ei kuitenkaan arvioi kouluun hakiessani etukäteistekemisiäni”, hän sanoo.

Pikkuhiljaa kello lähestyy viittä. Yhteneiden Kuvalehtien aulaemäntä alkaa sulkea paikkoja. Hän hätistää nuoret matkoihinsa. Muutaman vuoden kuluttua joku näistä nuorista voi istua Kuvalehtien kahvilassa eri statuksella – kenties työntekijänä.