Dokumentaristin ahdinko

Kirjoittaja on Valtimolla asuva vapaa korpijournalisti.

Olen tehnyt yhdeksän radiodokumenttia. Nykytekniikka antaa työhön mahtavat mahdollisuudet. Vielä 1990-luvulla ääntä tallennettiin raskailla laitteilla avokelanauhoille, joita joskus jopa leikattiin saksilla. Nyt stereonauhuri mahtuu taskuun ja ääntä voi leikata omalla tietokoneella.

Parikin dokumenttia on syntynyt sattumalta. Olen osunut tilanteeseen ja pannut mikrofonin päälle. Sitten olen rakentanut ohjelman ja vienut sen tuottajalle. Tämä on mahdollista, koska Yleisradio rahoittaa itse tuottamansa radiodokumentit ja maksaa palkkion, kun ohjelma on valmis.

Toisin on elokuvapuolella. Nykytekniikka antaisi mielettömät mahdollisuudet indie-dokumentarismiin, kun esityskelpoista kuvaa tallentavat kamerat ovat kaikkien ulottuvilla. Mutta tuotantorakenteet eivät anna.

Jos joku erehtyy tarttumaan tilanteeseen ja tekemään dokumenttielokuvan itse spontaanisti alusta loppuun, hänen käteensä jää pelkkää luu. Vaikka ohjelmalle saisi esityspaikan televisiosta, ei siitä paljon kostu, koska rahoittajat eivät rahoita tuotantoja jälkikäteen.

Dokumenttielokuvan rahoituskuvio on toivottoman sekava. Suurimman osan elokuvan tuotantokustannuksista maksavat ulkopuoliset kulttuurirahoittajat, joista suurimpia ovat Suomen elokuvasäätiö ja Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus. Ne eivät kuitenkaan käytännössä rahoita tuotantoa, jolla ei ole esityssopimusta.

Dokumentin esityspaikkoja on televisiossa vähän. Tämä johtaa siihen, että muutamalla tuottajalla on melkoinen valta sen suhteen, mitä tuotetaan ja rahoitetaan. Tämän seulan läpi saattaa ihan silkasta vahingosta luiskahtaa vaikka minkälaisia helmiä.

Rahoituksen hakeminen voi olla isompi urakka kuin itse elokuvan tekeminen. Olen nähnyt useita rahoitushakemusta varten laadittuja käsikirjoituksia kohtausluetteloineen, joista lopullisissa dokumenteissa ei ole mitään jäljellä. On naurettavaa suunnitella sisältöä etukäteen pelkkiä rahoittajia varten – eikö dokumentarismissa käsikirjoituksen pitäisi perustua autenttiseen materiaaliin eikä päinvastoin?

Nykyinen malli suosii raskaita tuotantoyhtiöitä ja kokeneita tekijöitä. Häviäjiä ovat ne lahjakkuudet, joilla ei ole liutaa hienoja tutkintoja, sekä seikkailijat, jotka haluaisivat olla tilanteessa mukana ja suoda myös sattumalle mahdollisuuden.

Epäilemättä moni hyvä dokumenttielokuva jää joko tekemättä tai ainakin suuren yleisön ulottumattomiin.