Kotipesässä kaikki melko hyvin

Kuvittajien näyteikkuna. Suutarin lapsella on ainakin jonkinlaiset kengät, Ari Kinnari arvioi.

Katsokaapa järjestölehtiä ja huomaatte, että ne keskimäärin ovat jäsenkuntansa näköisiä. Muistutanko minä siis Journalistia? Ainakin jonkin verran, luulen. On ollut myös aikoja, jolloin moista en olisi myöntänyt. Nyt suutarin lapsella on ainakin jonkinlaiset kengät.

Kirjaimisto on toimiva ja käytetyissä leikkauksissa on sopivasti kontrastia. Liehun käyttö leipätekstissä on karannut käsistä. Yhdessä avaran taiton kanssa se luo levottoman perusvaikutelman sivuille.

Ajat ovat totisesti muuttuneet, sillä Journalistissa on luultavasti suhteellisesti eniten valkoista tilaa valtakunnan lehdistä. Tila ei ole pelkästään hyvä asia. Paikoin taitto leijuu liikaa ja lukijalle tulee tunne, että sanottava on loppunut kesken.

Taitossa on usein kekseliäitä ratkaisuita – ja joskus taas ei niin kekseliäitä. Nostan yrittämiselle kuitenkin hattua, sillä mikään ei lisää taittajan elinikää yhtä paljon kuin oman luovuuden käyttäminen vaikka rima välillä putoaisikin.

Journalisti saa kunniamaininnan loistavista kuvituksista ja rohkeudesta käyttää osaavia tekijöitä laajalla skaalalla. Suomi on pullollaan hyviä kuvittajia, jotka vain harvoin saavat näyttää osaamistaan.

Itsekin olen tuntenut muutamia nyrjähdyksiä sielun liepeillä, kun entiset alaiset ovat tehneet Journalistin sivuille maailmanluokan kuvituksia. Silmät siis auki siellä keskuspöytien päättävissä elimissä.

Valokuvatarjonta on ajoittain mainiota, mutta liian usein kuvituskuva hiipii sivuille.

Lehdessä on muutamia mainioita juttutyyppejä. Esimerkiksi Kuvaviesti on hieno formaatti. Lukija löytää siitä hyvän ja ennennäkemättömän otoksen, jonka alan ammattilainen tulkkaa meille ja paljastaa samalla jotain itsestään. Ja miten hienoa, että juttusarjassa aidosti kehutaan työtä – ei ihan vähäpätöinen asia lehdessä, jossa aika moni juttu keskittyy valittamiseen tai kettuiluun. Toinen mainio juttutyyppi on 100 sanaa.

Lehti on tuttu numerosta toiseen ja asiat löytyvät loogisilta paikoiltaan. Lehden keskiosan jutuista jokin voisi olla selkeästi isompi, ei vain pinta-alaltaan vaan myös sisällöltään.

Journalistissa on alkanut taas viime aikoina olla luettavaa. Esimerkiksi numeron 21 isot jutut puoluekirjatoimittajista, freelancereiden sivutöistä ja viimeisistä musiikkitoimittajista ovat materiaalia, jota omasta lehdestä kuuluukin löytää.

Lehden hauskin osa ei suinkaan ole takasivu, vaan sitä edeltävä debatti. Jahnausta on tiettyyn rajaan saakka mielenkiintoista seurata. Onneksi takasivulla ei enää ammuta puskista, suunta siis sielläkin oikea.

Kirjoittaja on Avun AD, joka on ollut mukana uudistamassa lukuisia sanomalehtiä.