Intohimoinen lehdentekijä
Hanki hyvä kirjanpitäjä!
Siinä kuvajournalismin erikoislehden Photo Raw’n päätoimittajan Hannamari Shakyan ensimmäinen neuvo ihmiselle, joka kaavailee oman lehden perustamista.
”Kannattaa myös todella harkita, kenen kanssa lehteä alkaa tehdä. On ehkä kaikkein haasteellisinta löytää porukkka, jolla asenne työhön on samankaltainen”, hän lisää.
Shakya itse suhtautuu työhönsä suorastaan vimmaisesti: kahden viime vuoden ajan hän on tehnyt Photo Raw’ta palkatta, päätyökseen, välillä yöunistaan tinkien. Hän valikoi kuvia, pitää yhteyttä avustajiin ja toimitusneuvostoon, huolehtii painoaikatauluista, hankkii mainokset, kirjoittaa suurimman osan jutuista ja hoitaa myös postitukset, tilaukset ja muut rutiinit.
”Hulluahan tämä on. Ihmiset sanovat minulle, että lopeta. Lapseni joskus kysyvät, että onko tossa mitään järkeä, kun et saa edes rahaa.”
Itse asiassa Shakya on köyhtynyt lehden tekemisen vuoksi: hän on ottanut henkilökohtaista pankkilainaa, jolla Photo Raw’ta on pidetty hengissä. Lainan saldoa hän ei kerro, mutta paljastaa kuitenkin, että ”kyse on huomattavista summista”.
Viime syyskuussa opetusministeriö palkitsi Photo Raw’n kulttuurilehtien laatupalkinnolla (10 000 euroa). Myös Shakya on lehdestään ylpeä. Hänen mielestään se näyttää vihdoin siltä kuin pitää.
Photo Raw’n sydämen muodostavat monisivuiset kuvasarjat. Viime numeroissa on nähty muun muassa brasilialaista rodeokulttuuria, isonenäisiä naisia, New Yorkin transvestiittien irstailua sekä Kampin palvelukeskuksen puuhakkaita eläkeläisiä.
Photo Raw julkaisee kuvasarjoja Martin Parrin kaltaisilta alan kuuluisuuksilta, mutta myös nuorilta valokuvauksen opiskelijoita. Kenellekään ei makseta palkkioita.
”Ulkomaisten kuvaajien agentit yleensä nauravat, kun sanon, että näistä ei makseta”, Shakya kertoo.
”Suhtautuminen on silti ollut todella positiivista. Kuvien hankkiminen ulkomailta on ollut jopa helppoa – jos tässä prosessissa jokin on ollut helppoa.”
Ulkomaiset kuvaajat myös tyrkyttävät kuvasarjojaan Photo Raw’lle, suomalaiset harvemmin.
”Onko se uskon puutetta, arkuutta vai mitä? Odottavatko ne, että me tulemme hakemaan kuvat niiltä!” Shakya ihmettelee. Voi myös olla, että suomalaisilla ei yksinkertaisesti ole mitä tarjota: harva kuvaaja toteuttaa itsenäisiä kuvausprojekteja. Shakyan mukaan esimerkiksi Tanskassa tilanne on toinen.
”Suoraan sanottuna suomalaiset kuvaajat ovat passiivisia. Ei jakseta työpäivän jälkeen enää miettiä ja lähteä. Mutta ajattele esimerkiksi sveitsiläistä Didier Ruefia. Hän on kuvannut maailman jäteongelmaa 20 vuotta. Ehkä sitä vain pitäisi lähteä!”
Hannamari Shakya ei ainakaan ole epäröinyt lähteä. Vuodesta 1993 lähtien hän on dokumentoinut ihmisten arkea eri puolilla maailmaa, lähinnä kehitysmaisssa, ja matkustanut tavallisesti yksin.
Viime vuosina hän on keskittynyt töissään ihmisoikeuskysymyksiin – silloin kun on Photo Raw’lta kerennyt. Tuorein projekti, dokumenttielokuva Nepalin maaorjista, esitettiin Suomen televisiossa jouluaattona.
”Olen kauhean tyytyväinen siitä, että olen saanut tehdä niin mielekästä työtä, vaikka taloudellisesti tämä ei ole ollut millään muotoa järkevää”, Shakya sanoo.
Dokumentteja Shakya on tehnyt sekä lehtiin että televisioon. Hän kuvaa, kirjoittaa ja ohjaa, ja on myös opiskellut aloista jokaista, joskin tutkinto on vasta tuloillaan: valokuvausopinnot Lahden Muotoiluinstituutissa venähtivät kymmenvuotisiksi. Nyt lopputyö on valmistumaisillaan.
Shakya sanoo rakastavansa hyvää lehteä fyysisenä esineenä (hänen lempilehtiään ovat olleet mm. Life, National Geographic, New York Times Magazine ja Dagens Arbete), mutta nauttii yhtä lailla kiinnostavasta dokumenttielokuvasta. Hän ei halua panna välineitä tärkeysjärjestykseen.
”Kutsun itseäni media-agnostikoksi. Se tarkoittaa, että en kunnioita välinettä. On aivan sama, liikkuuko kamera vai ei, mutta sanottavaa pitää olla. Se on tärkeintä. Kaikki muu tulee sen jälkeen.”
Juuri sanottavan puute on Shakyan mielestä suomalaiskuvaajien suurin synti. Jälki on teknisesti taitavaa, mutta kuvat liian usein yhdentekeviä. Esimerkki?
”Nuoret mieskuvaajat tarjoavat meillekin kuvasarjoja laihoista naisista vähissä pukeissa tai ilman. Pohjattoman tylsiä ja onttoja kuvia. Ei mitään sanottavaa!”
Vika ei ole pelkästään kuvaajissa, vaan myös välineissä: kuvien käsittelyssä on menty Shakyan mielestä liiallisuuksiin.
”Nuoret kuvaajat ovat hirveän taitavia käyttämään tietokoneohjelmia, mutta kuvat ovat ihan järkyttäviä! Näkee, että nyt on työstetty koko päivä yhtä kuvaa”, hän sanoo.
”Minulla homma lähtee vähän eri lähtökohdista. Siitä, että ihminen menee ihmisen luo. En edelleenkään osaa photoshopata. Teen vain välttämättömimmän, ja siihen menee kolme minuuttia.”
Shakyaa pännii moni muukin kuvaamisen nykymuodeista. Hän vierastaa etenkin aikakauslehdissä yleistynyttä käytäntöä, jossa toimittaja käy tekemässä haastattelun yksin ja kuvaaja ottaa kuvat erikseen.
”Välillä en ole keikalle mennessäni edes tiennyt, mitä juttu käsittelee. Olen mennyt paikalle ja pyytänyt, että voitko kertoa, mistä työssäsi tai tutkimuksessasi on kyse.”
Shakya haluaa viettää aikaa kuvattaviensa kanssa. Lehtimaailman nykytahdilla se ei aina onnistu. Välillä ei saa edes päättää, miten kohteensa kuvaa, koska kuvaidea on lyöty lukkoon toimituksen kuvapalaverissa.
”Nykyään se on hyvin pitkälle vietyä: pystykuva ja katse vasempaan. Ja vain siksi, että graafikolla olisi helpompaa. Ei niin synny mitään järkevää.”
Nykyään Hannamari Shakya ei lähde kovin mielellään lyhyille kuvauskeikoille, eikä ehtisikään. Hän myös nauttii enemmän pitkien projektien kanssa puurtamisesta – vaikka määritteleekin itsensä lyhytjännitteiseksi ihmiseksi.
Yksi mahdollinen projekti on Photo Raw’n vieminen ulkomaille. Lehti on jo nyt kaksikielinen (kaikki jutut painetaan suomeksi ja englanniksi), eikä Shakya vierasta ajatusta siirtymisestä kokonaan englanninkieliseksi. Keväällä hän jatkaa lehden rahoitusneuvotteluja.
Mutta sitä ennen Shakya aikoo synnyttää perheeseensä kolmannen lapsen ja saattaa painoon kirjansa, joka käsittelee pitkiä parisuhteita.
”Olen kuvannut ja haastatellut pariskuntia, jotka ovat olleet pitkään yhdessä. Ja se projekti on ollut ihan helvetin pitkä.”
