Apurahalla ulkomaille
Ulkoasianministeriö (UM) myöntää vuodessa noin 80 000 euroa apurahoja toimittajille ja valokuvaajille, jotka haluavat lähteä tutustumaan kehityspolitiikkaan ja Suomen kehitysyhteistyöhankkeisiin.
Kaksi kertaa vuodessa jaettavia apurahoja hakee noin 180 toimittajaa, valokuvaajaa ja työparia, ja heistä kolmasosa saa apurahan. Vastapalkkana he tekevät matkoilta kehitysyhteistyötä käsitteleviä juttuja.
Valokuvaaja Laura Oja sai UM:n apurahan Tansaniaan vuonna 2005. Juttuja hän sai työparinsa kanssa myytyä ongelmitta entisille työnantajilleen. Jos matkasta olisi halunnut päästä plussan puolelle, töitä olisi pitänyt paiskia tiukkaa tahtia. Reilun tuhannen euron apurahalla Oja sai katettua lennot ja vähän asumiskustannuksia.
”Hyvä reissu se oli. Rahallisesti siinä ei ollut järkeä, mutta pääsin omilleni”, Oja kertoo ja myöntää, että ilman apurahan tuomaa turvaa hän ei olisi lähtenyt reissuun.
”Pieni raha on, mutta se kannustaa hakemaan kokemuksia. Ennen apurahan saamista en ollut koskaan käynyt Afrikassa.”
Samaa sanovat monet muutkin apurahan saaneet. Summalla ei juhlita, mutta se antaa mahdollisuuksia uusiin kokemuksiin ja itsensä kehittämiseen.
Apurahojen tarkoituksena on UM:n kehitysviestintäryhmän päällikön Seija Kinni-Huttusen mukaan lisätä vuorovaikutusta ja keskustelua kehityskysymyksistä sekä tehdä tunnetuksi suomalaista kehitysyhteistyötä ja ulkoministeriön toimintaa.
Apurahoja myönnetään vain kehitystuen saantiin oikeutettuihin maihin, ja niissä suositaan pitkäaikaisia yhteistyömaita sekä globaaleja kehityskysymyksiä.
Huomiota kiinnitetään erityisesti hakemuksen suunnitelmallisuuteen. ”Työsuunnitelmasta huomaa kyllä, kuinka hakija on perehtynyt aiheeseen ja millaiset kontaktit hänellä on”, Kehitysviestintäyksikön tiedottaja Outi Einola-Head sanoo.
Pelkkiä matkajuttuja tai vain yhden UM:n rahoittaman hankkeen raportointia varten haettuja apurahoja ei myönnetä.
Hyvä työsuunnitelma ja hakemus eivät kuitenkaan aina riitä. Apurahojen myöntämisessä pyritään ottamaan huomioon tasapuolisuus eri medioiden, alueiden, kieliryhmien, freelancereiden ja vakituisten toimittajien sekä matkakohteiden välillä.
Jos samalla hakukierroksella on kymmenen loistavaa hakemusta Tansaniaan, kahdeksan niistä on hylättävä vain siksi, ettei samaan maahan myönnetä useita apurahoja. Joskus myös yhdestä mediasta tulee samalla kierroksella useampi hakemus. Yhtä mediaa ei voida kuitenkaan suosia, ja sen vuoksi hyviäkin hakemuksia joudutaan hylkäämään.
Einola-Head kehottaakin joukkoviestimiä koordinoimaan hakua niin, ettei saman talon sisältä tulisi samalla hakukierroksella monta hakemusta.
Hän vakuuttaa, ettei vakituisia työntekijöitä suosita freelancereiden kustannuksella. Vakituisilla toimittajilla ja kuvaajilla on paremmat mahdollisuudet saada juttuja julkaistuksi, mutta toisaalta freelancereiden julkaisukanavat ovat laajemmat.
Matka-apurahaesitykset yhdessä Einola-Headin kanssa tekevä Marketta Parviainen harmittelee, että joka vuosi saajien joukossa on niitä, jotka jättävät apurahan käyttämättä.
Apuraha on käytettävä vuoden sisällä myöntämisestä, ja apurahan käytöstä on tehtävä raportti viimeistään kolme kuukautta matkan jälkeen.
Raportin lisäksi ulkoministeriö haluaa alkuperäiset kuitit matkasta myönnettyyn summaan asti. Jos raportti ja alkuperäiset kuitit jäävät lähettämättä, apuraha peritään takaisin.
Matka-apurahan saajalla täytyy olla valmiita esisopimuksia juttujen julkaisusta.
”Pääsääntöisesti pitää olla ainakin yksi joukkotiedotusväline”, Einola-Head kertoo ja huomauttaa, etteivät ministeriön omat julkaisut riitä kriteeriksi.
Useat lehdet suhtautuvat esisopimuksiin kuitenkin vastahankaisesti. Helsingin Sanomat, Aamulehti ja Suomen Kuvalehti ostavat jutun yleensä vasta sen nähtyään. Keskisuomalainen sen sijaan suhtautuu esisopimuksiin myönteisesti. Aikakauslehdissä käytännöt vaihtelevat.
Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen pitää hyvänä UM:n toimittajille tarjoamaa mahdollisuutta kansainvälistymiseen.
”Olen itse tehnyt ensimmäisen laajan Aasian matkani UM:n tuella yli kolmekymmentä vuotta sitten. Se teki minusta ulkomaantoimittajan”, Ruokanen sanoo.
Freelancereiden tarjoamiin juttuehdotuksiin suhtaudutaan SK:ssä myönteisesti, mutta julkaisupäätös tehdään vasta, kun aineisto on nähty.
Aamulehdessä ennakkosopimuksia tehdään vain tuttujen freelancereiden kanssa. Tampereella kannustetaan myös omia toimittajia apurahojen hakuun.
”Niiden avulla päästään paikkoihin, joihin ei muuten tulisi ehkä lähdettyä mutta joista löytyy hyviä jutunaiheita”, toimituspäällikkö Minna Rajala sanoo.
Rajalan mukaan juttutarjousten määrä on kuitenkin viime aikoina vähentynyt.
”Eikö ihmisillä ole aikaa hakea ja perehtyä aiheisiin”, hän pohtii.
Helsingin Sanomat voi ostaa freelancereilta UM:n sponsoroimilta matkoilta tehtyjä juttuja. Jutun lopussa kerrotaan kuitenkin, minkä tahon maksamasta matkasta on kysymys. Omilta toimittajilta matka-apurahoilla tehdyt matkat on yleensä kielletty, ellei matkaa toteuteta omalla ajalla.
”Matka-apurahoja ei periaatteessa hyväksytä. Matkustuspolitiikkaamme kuuluu, ettemme ota matkoja vastaan vaan maksamme ne itse”, Helsingin Sanomien päätoimittaja Reetta Meriläinen sanoo.
Meriläisen mukaan HS:n oma toimittaja voisi osallistua UM:n rahoittamalle matkalle vain siinä tapauksessa, jos silloin päästäisiin paikkaan, johon ei muuten olisi minkäänlaista pääsyä.
Me Naisten päätoimittaja Riitta Pollari pitää apurahoja hyvänä juttuna ja sallii apurahat omillekin toimittajille.
”Lehti saa näiden juttujen kautta sisältöönsä kansainvälisyyttä, inhimillisyyttä ja monipuolisuutta”, Pollari sanoo.
Freelancereiden tarjouksiin suhtaudutaan positiivisesti, mutta vastaus on usein kieltävä.
”Juttutarjouksissa on hyvin usein se ongelma, että juttujen näkökulmaa, tarinallisuutta ja visuaalisuutta ei ole lainkaan mietitty. Tarjousviestit ovat usein ylimalkaisia ja niiden pääsisällöksi nousevat enemmänkin tekijän omat matkustusintressit kuin jutun laatu.”
