Aids-orpoja, byrokratiaa ja satumaisia maisemia
Lokakuun viides päivä aamuviideltä Helsinki-Vantaalla olivat syksyn ensimmäiset pakkaset. Olimme valokuvaaja Laura Nissisen kanssa lähdössä kauan odotetulle matkalle kohti Botswanaa.
Olimme käyttäneet paljon aikaa ulkoministeriön matka-apurahahakemukseen viime keväänä. Vaikka tiesimme, että hakemuksemme oli hyvä, apuraha tuli yllätyksenä.
Olimme perehtyneet Botswanaan ja maan kulttuuriin usean kuukauden ajan, tiesin maasta varmasti enemmän kuin mistään aiemmasta matkakohteestani. Siitä huolimatta juuri ennen koneeseen astumista iski päälle valtava, mahanpohjassa asti tuntuva jännitys: olin menossa jonnekin täysin vieraaseen ja outoon paikkaan.
Olimme päättäneet, että lennämme Etelä-Afrikkaan ja aloitamme paikalliseen kulttuuriin tutustumisen bussimatkalla Johannesburgista Gaboroneen, Botswanan pääkaupunkiin. Suunnitelmistamme kuultuaan alueella aiemmin käyneet tuttavat pelottelivat meitä hurjilla tarinoilla, varkailla, aseilla ja ties millä. Pelko alkoi tarttua, kun vielä viimeisenä iltana ennen lähtöä Etelä-Afrikassa joskus käynyt tuttavan tuttava kertoi, että edes poliisit eivät uskaltaisi liikkua siellä jalan.
Pelot osoittautuivat pääosin turhiksi. Bussimatka meni mukavasti, eikä kahta vitivalkoista naista edes tuijotettu täydessä bussissa. Kanssamatkustajat kertoivat avoimesti elämäntragedioitaan ja kyselivät kiinnostuneina Suomesta ja matkamme tarkoituksesta. Bussissa saimme hyvän käsityksen paikallisten ihmisten elämästä.
Saavuimme Gaboroneen iltapimeällä. Kaupunki vaikutti lähes kuolleelta. Ensimmäinen yllätys oli, että kaupungin kaikki hostellit ja hotellit olivat täynnä. Me saimme eteläafrikkalaisen tuttavalta viimeisen vapaana olevan kohtuuhintaisen huoneen.
Seuraavana päivänä aloimme hoitaa käytännön asioita kuntoon. Lämpötila oli yli kolmekymmentä astetta ja hiekka pöllysi joka puolella Gaboronea. Selvisi, että viiden kuukauden työ toimittaja-akkreditointien eteen oli valunut hukkaan. Presidentin kanslia oli hävittänyt paperimme, ja jouduimme aloittamaan kaiken alusta, passikuvien ottamisesta lähtien. Ilman akkreditointia virallisten tahojen haastattelu ei olisi onnistunut.
Meillä oli jo etukäteen kontakteja paikan päällä asuviin suomalaisiin ja heidän kauttansa saatuja paikallisia kontakteja, jotka auttoivat asioiden mutkistuessa. Erittäin byrokraattisessa ja leväperäisessä maassa oli välillä lähes mahdotonta saada virallisilta tahoilta haastatteluja. Painostus ja hyvät suhteet kulisseissa pyöriviin henkilöihin kuitenkin toimivat, ja pääsimme lopulta haastattelemaan myös maan varapresidenttiä.
Tavalliset ihmiset sen sijaan kertoivat elämästään ja antoivat haastatteluita mielellään. Paikallisten kanssa käydyt keskustelut olivat matkan ehdottomasti parasta mutta rankinta antia. Choben kansallispuisto elefantteineen ja leijonineen, Okavangon suistoalue kiikkerine mokoro-veneineen ja mahtavana pauhaavat Victorian putoukset Zimbabwen puolella toimivat hyvänä vastapainona vakaville aiheille.
Reilu kuukausi Botswanassa sisälsi unohtumattomia kokemuksia. Näimme maailman suurimman suola-aavikon, kiljuimme skorpionia, joka oli kivunnut niskaani, odotimme tunteja bussia, joka ei koskaan tullut. Tapasimme ruotsalaisen, Botswanassa 40 vuotta asuneen supernaisen, joka on koko maan teknologisen kehityksen takana. Tutustuimme isoäitiin, joka elätti yhdeksää lasta, joista kuusi oli hänen kuolleiden tyttäriensä aids-orpoja. Tapasimme päiväkodin lapsia, jotka lauloivat ja tanssivat niin lujaa, ettei voinut muuta kuin hymyillä. Tapasimme ihmisiä, jotka olivat menettäneet hiv:n takia työnsä, elantonsa ja läheisensä.
Ilman apurahaa matka olisi ollut lähes mahdoton. Juttupalkkioiden avulla pääsimme vähän plussan puolelle, mutta tavallisen työkuukauden ansioihin ei ollut mitään mahdollisuuksia, sen verran omaa rahoitusta matka kuitenkin vaati. Henkinen anti ja oma ammatillinen kehittyminen olivat kuitenkin sen arvoisia.
