Työssä surun keskellä
Vesipula, tiedonpuute, ontuvat yhteydet ja ympärillä hävinnyt yhteiskunta. Suomalaistoimittajat kokivat Haitin työolot Aasian tsunamiakin vaativammiksi.
Kun lähtöpyyntö työkeikalle Haitiin tuli, Ylen Yhdysvaltain-kirjeenvaihtaja Paula Vilén tiesi heti, mitä pakata kriisialueelle mukaan.
”Varustauduin kuin sotaan. Vein kuudeksi päiväksi vettä ja ruokaa, jotta en olisi hädässä olijoille kuorma vaan apu. Laukkuun mahtui vähän vaatteita. Nämä eivät ole missikisat”, Vilén kertoo satelliittipuhelimen välityksellä Haitista.
Suomalaisia toimittajia ja kuvaajia lensi maanjäristyksen repimään Haitiin kymmenkunta. He yöpyivät avustusjärjestöjen leireillä, auki olevissa hotelleissa ja pääkaupunki Port-au-Princen lentokentälle kyhätyssä mediakeskuksessa.
Unet jäivät kiireen, melun ja yli 30 asteen kuumuuden takia niukiksi. Työpäivät alkoivat auringon noustessa aamukuudelta.
”Telttamme sijaitsi parinsadan metrin päässä lentokentän kiitoradasta. Sen ympäriltä tapettiin yöllä tarantella-hämähäkkejä. Vessoja ei ollut. En peseytynyt neljään päivään kasvoja ja kainaloita lukuun ottamatta”, YK:n leirillä yöpynyt Helsingin Sanomien Pariisin-kirjeenvaihtaja Heli Suominen kertoo.
”Saksalaisella pelastusyksiköllä oli yhtenä päivänä pesuvettä, mutta en halunnut kuluttaa sitä heiltä. Miehisellä leirillä tuntui myös hankalalta käydä suihkussa ilman katsesuojaa.”
Varminta oli epävarmuus. Sähkö ja tietoliikenneyhteydet olivat poikki. Kännyköihin tulivat Suomesta läpi yleensä vain tekstiviestit.
Journalismin teki mahdolliseksi satelliittiyhteys, jonka välityksellä jutut ja kuvat lähetettiin. Sähköä virtasi päivittäin avustusjärjestöjen generaattoreista, joiden avulla saatiin ladattua tietokoneiden, kameroiden ja puhelinten akkuja.
”Ilman satelliittipuhelinta ei toimittajalla ole mitään asiaa katastrofialueelle. Se on ykköstyökalu”, aikaisemmin Aasian tsunamissa, Afganistanissa, Lähi-idässä ja Euroopan tulva-alueilla työskennellyt Vilén sanoo.
Liikkuminen tuhoutuneessa Port-au-Princessa oli haastavaa. Majapaikkaan piti palata auringon laskiessa iltakuudelta, jonka jälkeen liikkumista pidettiin vaarallisena. Muutaman kilometrin matka saattoi viedä tunnin, sillä teitä oli tuhoutunut.
Seitsemän tunnin aikaero poiki lisäpulmia. Juttujen tekoon oli usein aikaa vain aamu, sillä ilta-deadline Suomessa tarkoitti alkuiltapäivää Haitissa.
Sota- ja kriisialueilla työskennellyt Nelosen uutisten toimittaja Niko Nurminen tiesi, että katastrofiolot vaativat jatkuvaa improvisointia. Hän vastaa puhelimeen kotiinpaluumatkalta Dominikaanisesta tasavallasta.
”Koko ajan on kauhea kiire, tehdään monta varasuunnitelmaa, olosuhteet ja aikataulut muuttuvat eikä mistään ole varmuutta. Kuulostani on kadonnut monta prosenttia, sillä satelliittiyhtiöiden lähetysautot sijaitsivat lentokentän kiitoradan vieressä”, jatko-opintojen parista Yhdysvalloista Haitiin lähtenyt Nurminen sanoo.
”Se on rasittavaa, kun itse venyy yliluonnollisiin suorituksiin ja saa jutut kasaan ajoissa, mutta yhteydet takkuilevat ja lähetykset katkeavat. Kotitoimitukseltakin vaaditaan hermoja ja sietokykyä, että pystyy tekemään töitä äärioloissa työskentelevien kanssa.”
Kokeneet kriisitoimittajat kuvaavat tuhon laajuutta työuransa toivottomimmaksi. Aasian tsunamikin rampautti lähinnä rannikkoalueita, mutta Haitissa koko yhteiskunta haihtui olemattomiin.
Täydellinen tuho mutkisti suoraan työoloja. Yleistilanteen hahmottaminen paikan päällä oli vaikeaa. Huhuja ja hajanaisia tietoja liikkui paljon.
Viranomaistietojen hankkiminen kriisin keskellä oli miltei mahdotonta. Monessa mediassa sovittiin suoraan, että toimittajat keskittyvät kentällä olosuhteiden kuvaamiseen.
Niiden lohduttomuus kaiversi Heli Suomista. Hän koki, että katastrofin ja oman elämän välillä oli raju ristiriita.
”En ole ikinä ollut yhtä vaikeissa oloissa. Tuntui hankalalta olla toimittaja, joka raportoi eikä suoraan auta”, aikaisemmin muun muassa Kongossa työskennellyt Suominen kertoo.
”Minun piti huolehtia työnteosta ja terveenä pysymisestä. Puhdistin käsiäni Suomen apteekista hankitulla käsigeelillä samalla, kun tuhansilla ei ole mitä syödä. Siinä on ristiriita.”
Haitia ei olisi kuitenkaan pelastanut se, että suomalainen toimittaja luovuttaa vesipullonsa yhdelle ihmiselle. Pullosta voisi syntyä riitaa ja kaaosta, eikä janoinen journalisti pystyisi tekemään työtään.
Työnteon alta syrjään painetut tunteet purkautuivat kyynelinä taksissa, kun Suominen oli paluumatkalla Santo Domingon lentokentälle. Keikkaa hän aikoi käsitellä perheensä ja kriisejä kolunneen kollegansa kanssa.
Jotkut toimittajat jättivät pois lähtiessään ruokaa haitilaisille. HS:n reportteriruoriin Suomisen jälkeen hypännyt Washingtonin-kirjeenvaihtaja Pekka Mykkänen lahjoitti ruokaa omaisiaan menettäneelle miehelle, joka pyysi haastattelusta rahaa.
Ensin hän kertoi tälle, ettei haastatteluista makseta. Mies katsoi kummistuneena, kunnes Mykkänen muisti Suomiselta saamansa ruokakassin.
”Mietin jälkikäteen, millaisen pohdinnan journalismin etiikasta ruokapussi synnytti miehen kodissa. Tai sen ulkopuolella, koska koti romahti järistyksessä. Minulla ei ole syytä uskoa, että mies olisi paisutellut tarinaansa maksun toivossa, joten käytin sen lehdessä”, Mykkänen kirjoittaa sähköpostitse Port-au-Princesta.
Toimittajien mukaan kollegoiden välinen solidaarisuus tiivistyi kriisin keskellä. Haitissa suomalaisjournalistit jakoivat käytännön tietoa ja etsivät yhdessä SPR:n klinikkaa.
”Kaikille on tärkeää, että kriisistä kerrotaan myös muissa medioissa. Yhteistyö tuo kustannus-, turvallisuus- ja tiedonhankintahyötyjä. Ei voi silti kiistää, että jokaisella on halu päästä raportoimaan kaikesta mahdollisimman itse, nopeasti ja etujoukoissa”, HS:n Suominen sanoo.
Kilpailutilanne näkyy hänen mukaansa esimerkiksi tavassa jakaa neuvoja vasta, kun joku kysyy. Ulkomaalaisten toimittajien kanssa sen sijaan kilpaillaan näkökulmista: jokainen metsästää kotimaansa kannalta kiinnostavia aiheita.
Yksin työskennellyt Aamulehden toimittaja Olli-Pekka Nissinen oli riippuvaisempi avustusjärjestöistä ja muista toimittajista, koska yksin liikkumista ei suositeltu. Hän kulki esimerkiksi Punaisen Ristin ja hollantilaisen tv-ryhmän mukana.
”Kuvaajan kanssa olisin saattanut palkata fikserin ja kuskin. Yksin en ottanut riskiä, sillä repussani on tuhansien eurojen teknisiä härpäkkeitä. Ryöstöintressi on olemassa”, SPR:n leirillä makuupussissa pelkkä hyttysverkko suojanaan nukkunut Nissinen selvittää satelliittipuhelimessa.
Kollegoista oli työparittomalle myös psykologista tukea.
”Vaikeinta on lähestyä omaisensa menettäneitä ihmisiä. Näin rankkoja asioita, kuten vakavia vammoja ja avomurtumia, joita ei shokeeravuutensa takia voinut kuvata lehteen.”
Ulkomaalaisesta kriisitoimittajasta tulee omaisuutensa menettäneille helposti rahasampo. Haitilaiset, joiden auto oli säästynyt järistyksessä, tarjosivat kuljetuspalvelujaan Port-au-Princen lentokentän kupeessa. Hinta kohosi päivittäin.
”Hinnan nousu on näissä tilanteissa laki. Kielitaitoisia ihmisiä, joilla homma pysyy hallussa, on vähän. Heti kun hyvä ihminen löytyi, sovin hinnan useaksi päiväksi”, Nelosen Nurminen kertoo.
Paula Vilén arvioi, että hän ja Ylen Washingtonin-kuvaaja Nina Svahn kantoivat Haitiin viiden haitilaisen vuosipalkan verran käteistä. Se tuntui turvattomalta, mutta oli ainoa keino.
”En sitä paitsi halua tinkiä muutamasta kympistä. Katastrofin keskellä olemme ihmisille velkaa, sillä kuormitamme heidän oloaan. Siellä oleminen on kuitenkin välttämätöntä, jotta maailma tietää missä mennään”, Vilén miettii.
Nyt maailma tietää. Hetki sitten ketään ei kiinnostanut. Se vetää Pekka Mykkäsen hiljaiseksi.
”Miksi mediaväki – minä mukaan luettuna – ei ole aiemmin löytänyt Haitia? Täällä on ihmisiä kuollut hiljaiseen tsunamiin ja hiljaisiin maanjäristyksiin vuosikymmeniä.”
