Venäjä opetti

Muuttokuorma Moskovasta on juuri saapunut Helsingin Arkadiankadulle. Neljän vuoden rupeama Yleisradion ruotsinkielisenä kirjeenvaihtajana Venäjällä on päättynyt, ja Anna-Lena Laurénilla on edessään paluu Hufvudstadsbladetin toimittajaksi. Työnantajan kanssa on sovittu, että puolet työajasta kuluu pääkirjoitustoimittajana ja toinen puoli Venäjästä vastaavana reportterina.

”Halusin tehdä välillä jotain muuta vähän rauhallisemmassa tahdissa. Kirjoittava toimittaja voi käyttää enemmän aikaa sisältöihin ja jutella ihmisten kanssa kuin mihin tv-työssä on mahdollisuus. Sillä tavalla pääsee lähemmäksi journalismin ydintä”, Laurén sanoo.

Kun Laurénille tarjottiin aikoinaan paikkaa Moskovassa, hän tarttui hetkeäkään empimättä tilaisuuteen, vaikka televisio ja radio eivät välineinä häntä silloin kiinnostaneet. Kirjeenvaihtajana työskentely oli pitkäaikainen haave, joka toteutui – olkoonkin, että hänen unelmiensa kohdemaa oli Ranska. Työn kannalta Venäjä on kuitenkin ihanteellinen maa toimittajalle.

”On paljon helpompi työskennellä maassa, jossa saa olla ison konfliktin keskipisteessä. Esimerkiksi Ranska on tärkeä Euroopan maa. Siellä freelancerina työskentely olisi paljon helpompaa kuin Venäjällä tai Lähi-idässä, jossa koko ajan tapahtuu katastrofeja”, Laurén miettii.

Venäjällä Laurénin oli totuteltava paitsi uusiin työskentelytapoihin myös byrokratiaan, joka saattoi vaikeuttaa pienimmänkin asian hoitamista. Jos viranomaisilta ylipäänsä sai tietoa, sen oikeellisuuteen ei voinut luottaa.

”Toimittajan on vain kerättävä tietoa mahdollisimman monesta eri lähteestä ja itse arvioitava, mikä on todennäköistä. Jos puhuu kymmenen ihmisen kanssa, joiden kaikkien tarinat ovat samansuuntaisia, voi olla aika varma ongelman laajuudesta ja luonteesta, vaikka tiedoille ei saa viranomaisilta koskaan vahvistusta”, Laurén sanoo.

Viralliset lähteet vaikenivat muun muassa Kaukasiassa käytävästä taistelusta terrorismia vastaan, joka käytännössä osoittautui Ingusiassa ja Dagestanissa pikemminkin mielivaltaisiksi nuorten muslimimiesten sieppauksiksi, kidutuksiksi ja murhiksi.

Virallisten lähteiden sijaan Laurén oppi hyödyntämään muun muassa ihmisoikeusjärjestöjä, jotka ylläpitivät rekistereitä kadonneista ihmisistä. Toisinaan toimittajan työ edellytti myös sääntöjen rikkomista tai vähintäänkin niiden noudattamatta jättämistä. Esimerkiksi Tšetšeniassa Laurén kävi kielloista huolimatta yksin.

”En pelännyt juuri koskaan. Liikuin paikallisten avustajien kanssa. He tuntevat paikalliset olot ja osaavat lukea tilanteita. Kaukasiassa ajatellaan, että jumala on lähettänyt heille kaikki vieraat, ja he kokevat olevansa vastuussa näistä”, Laurén selvittää.

Vieraanvaraisuudestaan johtuen paikalliset olivat valmiita jopa riskeeraamaan oman turvallisuutensa, minkä Laurén ymmärsi vasta ajan myötä.

Siinä missä toimittaja ei voi luottaa virallisiin lähteisiin Venäjällä ja Kaukasiassa, eivät liioin viranomaiset luota toimittajiin. Maassa, jossa ei ole juuri lainkaan riippumatonta mediaa, länsimaisten toimittajien tarkoitusperiin suhtaudutaan epäluuloisesti.

”Varsinkin Kaukasiassa virkamiehet ovat vainoharhaisia. He luulivat, että minulla on jokin strateginen intressi, jota ajan. He kuvittelivat, että olen vaikkapa vakooja tai kiinnostunut Kaukasian öljystä tai kaasusta. Venäläiset rakastavat salaliittoteorioita”, Laurén kuvaa.

Vain harva länsimainen tutkija tai toimittaja on perehtynyt Kaukasian tulenarkaan tilanteeseen yhtä hyvin kuin Laurén. Erityisosaamistaan hän on hyödyntänyt myös kirjoittamalla kirjoja.

”On tärkeä tietää esimerkiksi, mistä tšetšeenipakolaiset tulevat ja minkä takia. Ihmisoikeustilanne on siellä erittäin huonolla tolalla. En kuvitellut, että minun kirjani tai juttuni muuttaisi heidän tilannettaan, mutta olen kuitenkin hirveän pettynyt siihen, miten vähän koko Eurooppa on reagoinut ihmisoikeuksiin Pohjois-Kaukasiassa”, Laurén sanoo.

Länsimaisen kirjeenvaihtajan työ on kuitenkin pääosin eri uutislähteiden päivittäistä seuraamista ja raportointia. Parhaat juttuideat syntyivät usein tavallisten ihmisten arjesta. Siinä Laurénia auttoi jo opiskeluaikana hankittu ystäväpiiri Pietarissa. Ideoita nikkaroitiin usein myös yhteistyössä Ylen suomenkielisen kirjeen­vaihtajan Liisa Lehmuksen kanssa.

Nyt tilanne muuttuu, sillä Laurénin suureksi pettymykseksi Yleisradio päätti lakkauttaa ruotsinkielisen kirjeenvaihtajan paikan Moskovassa hänen jälkeensä kokonaan.

”Säästöjen aloittaminen nimenomaan Moskovasta on äärettömän hölmöä. Venäjä on tärkeä maa, ja olen tehnyt hirveästi töitä osoittaakseni, että ainakin Moskovasta tarvitaan hyvää raportointia.”

Laurénilta on julkaistu jo kaksi kirjaa. Hän pitää itseään silti ennen kaikkea toimittajana. Kirjat ovat lähinnä tapa ymmärtää uutisten taustalla olevia syitä, kuten miksi Kaukasia on otollinen maaperä islamin uskonnon leviämiselle.

”Kirjoitin ensimmäisestä kirjastani suurimman osan kuudessa viikossa kesälomalla Paraisilla. Toisen kirjoitin parissa kuukaudessa, kun olin virkavapaudella. Kirjoittaminen ei tunnu minusta työltä. On ihana saada kertoa asioista enemmän kuin juttuihin mahtuu”.

Lahjakkuuden sijaan Laurén korostaa journalistin ammatissa kovaa työtä, johon kuuluu opiskelua, matkustelua ja lukemista, mutta ennen kaikkea kirjoittamista.

”Luin juuri Jörn Donnerin kirjoittaman kirjan Ingmar Bergmanista. Donnerin mukaan Bergmanin nerouden takana oli se, että tämä teki paljon työtä ja oli ahkera. Ahkeruus on hieno asia, jonka arvo on Suomessa jostain syystä laskenut. Aina ei tarvitse välttämättä tehdä vähän ja hyvää. Ainakin minä olen ihminen, jonka pitää tehdä paljon, mutta josta myös syntyy jotain hyvää”, Laurén sanoo.

Ennen töiden alkua edessä on vielä lomamatka Etelä-Afrikkaan, jossa tavoitteena on kirjoittaa myös kolmatta kirjaa.

”En voisi elää ilman työtä. Olen hirvittävän kiitollinen, että minulla on työ, jota rakastan. Se on mielettömän suuri etuoikeus.”