Lähdesuojan kimpussa

Pahoin pelkään Journalistin toimituksen pettyvän uskoessaan oikeusministeri Tuija Braxin (Journalisti 2/2010) puolustavan lähdesuojaa. Epäilen oikeusministerin tukevan lähdesuojaa samoin kuin köysi tukee hirtettyä miestä.

Jokainen lähdesuojan kaataja esittää samat juhlalliset vakuuttelut lähdesuojan tärkeydestä kuin Brax esitti oikeusministeriön seminaarissa. Melkein samoin sanoin poliisiylijohtaja Mikko Paatero ylisti lähdesuojaa vaatiessaan sen romuttamista.

Braxin todellinen kanta ilmeni uutisen loppupäästä. Hänen mielestään lähdesuojan merkitystä ”olisi tarpeen voida punnita”, kun vuodetut tiedot ovat olleet virheellisiä ja puutteellisia ja aiheuttaneet yksityiselle henkilölle vahinkoa. Tämän voi osoittaa verukkeeksi neljällä perusteella.

Lähdesuojaa ei voi rajata noin. Lähdesuoja joko on tai sitä ei ole.

Kovan kritiikin kohde väittää useimmiten tietojen olevan vääriä ja puutteellisia riippumatta siitä, ovatko ne sitä.

Virheellisten tietojen julkaisemisen varalta on jo säädökset rikoslain 24 luvussa.

Tapaus Alpo Rusiin vetoavat kaikki lähdesuojan kaatajat. Siihen vetosi myös Brax (20.5.2009) ottaessaan vastaan toimikunnan esityksen poliisi-, esitutkinta- ja pakkokeinolakien muuttamiseksi; sen merkittävin esitys on lähdesuojan likvidointi.

Tosiasiassa vielä tietovuoto ei tehnyt tapaus Rusista skandaalia. Skandaalin siitä tekivät Supo ja valtionsyyttäjä Jarmo Rautakoski.

Supo pitkitti esitutkintaa senkin jälkeen, kun se oli osoittautunut Alpo Rusin osalta aiheettomaksi. Rautakoski antoi ymmärtää Alpo Rusin osallistuneen asiakirjavälitykseen DDR:lle, vaikka päättikin olla syyttämättä. Esitutkinta-aineistossa ei ole Alpo Rusin osallisuudesta mitään näyttöä, ja sen olisi pitänyt olla myös syyttäjän päätös. Arvioin Rautakosken halunneen suojella pahoin tyrinyttä poliisia.

Tällaisen mielivallan estämiseksi toimikunta ei esittänyt mitään.

Mikko Niskasaari
Vapaa oikeustoimittaja