Uutisähkystä mediatyhjiöön
 Kirjoittaja on Lapin yliopiston arktisen keskuksen tiedeviestintäpäällikkö. |
Helmikuun alusta vaihtui työpaikka, ammatti ja kaupunki. Osa viikosta Rovaniemellä, osa työajasta etänä kotona Oulussa. Odottamaton seuraus oli putoaminen uutisähkystä mediatyhjiöön.
Millaista oli pääkirjoitustoimittajan arki isossa maakuntalehdessä? Sähköpostiin koko ajan tiedotteita. Päätteellä omat päivälistat, sivusuunnitelmat ja STT:n materiaalit. Pöytä täynnä printtejä ja lehtiä. Nettisivustoja kasapäin suosikeissa Suomesta ja maailmalta. Televisio auki, radio auki. Yhteydenpitoa sinne ja tänne. Toimituksen palavereja – joskus erinomaisia, joskus surrealistisia, useimmiten puuduttavia.
Jokainen asia, uutinen, prosessi kulkemassa päässä saman filtterin läpi: olisiko tästä aiheeksi tänään, huomenna, joskus? Kunnes alkoi huomata, ettei jaksanut olla enää mitään mieltä mistään ja lehteen menneet tekstinsä unohti kun ne oli kirjoittanut. Silti olo tauotta jatkuvan uutistulvan keskellä tuntui jotenkin normaalilta. Eihän se ollut. Kuten ei sekään tila, josta seuraavaksi itsensä löysi.
Rovaniemellä vuokrakämppä, jossa ei vielä televisiota eikä nettiyhteyksiä. Ei postia, vain ilmaisjakelua lattialla. Sentään radio, joka pysyy päällä hammastikun avulla. Töissä tuhat uutta asiaa opittavana ja aikaa vain vilkaisuihin nettisivuille: irrallisia lyhyitä uutisia, omituisia kommentinpätkiä, ei mitään kokonaisuutta mistään.
Sitten vielä putki käyntejä Tromssa – Kööpenhamina – Joensuu, kaikki Oulusta käsin parin kolmen viikon sisään, ja siinä ohessa Rovaniemellä. Televisiota ei ehdi katsoa, vaikka se jossain olisi, lehtiä ei ehdi kotona lukea.
Eteen osuvia lehtiä lähestyy kuin janoinen keidasta. Päiväntuore Pohjolan Sanomat Tervolan Nesteellä avaa kokonaisen maailman – pakko myöntää, se on ihan uusi tunne. Helsingin Sanomista tulee satunnainen sanansaattaja jostain vieraasta maailmasta. Iltapäivälehtiä voisi ostaa, mutta niistä ei käsitä mitään. Keitä nämä ihmiset ovat ja etenkin, mistä he puhuvat? Jäljelle jää radio, luotettava kuin traktori.
Kohta tämäkin normalisoituu ja osa uutispiuhoista palautuu. Millaista tietoa oikeasti sitten tarvitsee, millaiseen journalismiin jatkossa tarttuu? Jännä nähdä, en tiedä vielä. Jo tämä lyhyt kokemus panee silti pohtimaan uutiskupla-sanan merkitystä: kuinka paljon journalismista syntyy kuplassa, jonka ulkopuolelle ei osaa edes katsoa, jos koko ajan on sen sisällä?
