Reissumies

Kehuja Suomeen. ”Jos kaikki maat olisivat sellaisia kuin Suomi, maailma olisi parempi paikka”, Steve McCurry sanoo. Hänen retrospektiivinen näyttelynsä Salon taidemuseossa on avoinna 12.toukokuuta saakka.

Steve McCurryn studio New Yorkin Queensissa ei sovi klaustrofobiselle. Siistit laatikkokasat kipuavat pienen kaksion kokoisen huoneen seiniä myöten kattoon asti. Sisällöt on merkitty pahvilootien kylkiin paksulla mustalla tussilla: Angkor, Tibet, Nepal...

Kirjahylly tursuaa keltaselkäisiä National Geographicin numeroita – päällimmäisenä se, jonka kannessa on McCurryn kuuluisa kuva afgaanitytöstä.

Huoneen pimeässä takanurkassa nököttävät isoruutuisten Maciensa ääressä kuvaajan kaksi assistenttia ja kaksi harjoittelijaa. Parikymppisten kuvankäsittelijöiden tehtävä on retusoida McCurryn otokset täydellisiksi. Klik, klik, klikklik – hiiren napsutus kuuluu yli tietokoneiden huminan.

Valtavalla valopöydällä parisenkymmentä koevedosta odottavat kuvaajaa saapuvaksi.

Steve McCurry on myöhässä.

”Kuten aina”, hänen sihteerinsä Madeline Gray puuskahtaa.

Vaikka McCurry on eilen palannut näyttelymatkalta Argentiinasta ja lähtee tänä iltana Intiaan vetämään valokuvauskurssia, päivä ei ole mitenkään erityisen kiireinen. Tahti on normaali kuvaajalle, joka on matkalla kaksi kolmasosaa vuodesta.

Uinuva tunnelma rikkoutuu, kun McCurry hetken kuluttua astuu studioon. Hän on yllättävän pienikokoinen. Vikkelät silmät skannaavat vierailijan kasvot vauhdikkaasti mutta tarkasti, kuin tehdäkseen pika-arvion tämän kuvauksellisuudesta. Tapa lienee automaatio kuvajournalismin mestarille.

Kännykkä korvallaan hän sukkuloi studion laidasta toiseen, ei vouhottaen, vaan hiljaisella äänellä kullekin työntekijälleen ohjeita jakaen.

Kuvankäsittelijät saavat jahkailemattoman palautteen: ”tuo on hyvä” tai ”tuo on tumma”. Yksi assistenteista ilmoittaa nostaneensa saturaatiota Taj Mahalin edessä heinää niittävien miesten kuvassa. McCurry kuuntelee assistenttia kasvoillaan ilme, joka ei paljasta, pitääkö hän oma-aloitteisuutta kehujen vai nuhteiden arvoisena.

Hetken harkinnan jälkeen hän kelpuuttaa ehdotuksen.

Afgaanityttö. Peshawar, Pakistan 1984

Steve McCurrysta piti tulla dokumenttielokuvien tekijä. Valmistaakseen itseään elokuvauralle nuorimies opiskeli kotiosavaltionsa Pennsylvanian yliopistossa historiaa ja elokuvausta. Ohjelmaan kuului taidevalokuvauksen kurssi, jonka innostamana McCurry alkoi valokuvata koulun lehdelle.

Silloin hänelle aukesi ”aivan uusi maailma”.

”Elokuvia pystyi tekemään vain yhdessä, mutta valokuvaus oli yksinäisen ja itsenäisen hommaa. Hullaannuin siitä, että saatoin kävellä ulos ja ryhtyä kuvaaman ilman sen selkeämpää suunnitelmaa ja tarkastella elämää sellaisena kuin se näyttäytyi minulle – oli se sitten kiinnostava henkilö tai kiinnostava rako talon seinässä.”

Valmistuttuaan McCurry asetti suunnakseen Aasian, esikuvanaan arvostettujen kuvalehtien, kuten Timen ja Lifen, kuvareportaasit. Kierrettyään ensin freelancerina Intiaa McCurry rohkaistui jatkamaan sodan uhan alla elävään Afganistaniin. Vuonna 1979, juuri ennen neuvostojoukkojen sisäänmarssia, hän ujuttautui afgaaniasussa maahan ja kuvasi ensimmäiset maailmalle levinneet kuvat Afganistanin sodasta.

Ne toivat miehelle Robert Capa -palkinnon työstä, ”joka vaati erityistä rohkeutta ja yritystä.”

Muutaman vuoden kuluttua McCurry palasi kuvaamaan afgaanipakolaisia Pakistanin leireille. Yhdessä kuvista nuori afgaanityttö tuijotti hypnoottisen vihreillä silmillään katsojaa suoraan sieluun. Siitä tuli National Geographicin ikimuistoinen kansikuva ja McCurryn kaikkien aikojen kuuluisin otos.

”On vaikea pukea sanoiksi, mikä vetää konfliktialueille. Uskon että se on dna:ssani. Kun muut juoksevat jotain karkuun, minä juoksen sitä kohti”, McCurry selittää intohimoaan kuvata kansoja kriisien keskellä.

Afganistanista hän juoksi muun muassa Irakin ja Iranin sotaan, miehitettyyn Beirutiin, Kuwaitin kriisiin ja entisen Jugoslavian tulenarkoihin konfliktipesiin.

”Maassa, jossa ihmiset taistelevat itsenäisyytensä edestä, pääsee todistamaan eeppistä kamppailua hyvän ja pahan voimien välillä. Silloin näkee, miten ihminen nousee tilanteen vaatiessa täyteen mittaansa. Kun joutuu kysymään itseltään, ’tulemmeko me selviämään tästä?’ kaikki tuntuu monumentaaliselta.”

McCurry ei juuri koskaan kuvaa Yhdysvalloissa, koska elämä siellä on rauhallista ja latteaa. Hänen sydämensä on jäänyt Aasiaan: Intiaan, Tiibetiin, Laosiin ja Afganistaniin, johon hän palaa yhä uudestaan.

Hänen uusin tuttavuutensa on Burma.

”Monissa maissa on vaikea kuvata, koska ihmiset ovat joko liian innokkaita tai liian vastahakoisia olemaan kameran edessä. Burmassa ihmiset ovat hyvin ystävällisiä ja suhtautuvat kuvaamiseen kärsivällisesti.”

McCurryn keikat ovat suurimmaksi osaksi toimeksiantoja, niin mainos- kuin lehtikeikkoja. Kolmen vuosikymmenen aikana kuvista on syntynyt myös yhdeksän valokuvakirjaa.

McCurryn teokset ovat jatkuvasti esillä näyttelyissä ympäri maailman, tänäkin keväänä kymmenessä eri kaupungissa Buenos Airesista Saloon.

Maalattu poika. Bombay, Intia 1996

Poika kujalla. The unguarded moment, 2009

Nainen ja kimono. Japani, 2007

Kerjäläiset. Bombay, Intia 1993

McCuryyn elämä yksinäisenä maailmanmatkaajana kuulostaa hienolta, suorastaan romanttiselta. Kamera kaulassa hän näkee fantastisia maisemia ja katoavia kulttuureita. Näkemyksellisen kosmopoliitin silmin hän pukee maailman kauneudet ja vääryydet upeiksi kuviksi ja tarinoiksi – ja tienaa vielä rahaakin. Onko tuo romanttinen unelma totta?

”On siinä hetkensä”, McCurry sanoo vilpittömästi.

”Ei ole tätä parempaa tapaa nähdä maailmaa. Minä elän unelmaani.”

Mitä unelman toteutumiseksi on täytynyt uhrata?

”Ei mitään”, mies vastaa epäröimättä.

”Jos tarjolla on lasi valkoviiniä ja lasi punaviiniä ja valitsen valkoviinin, ei se tarkoita että uhraan punaviinin.”

Samalla kokemuksen tuomalla rauhallisuudella McCurry suhtautuu myös alan uusiin haasteisiin. Internetin kasvattama kuvatarve ja amatöörien kuvien lisääntynyt käyttö eivät huoleta häntä hiukkaakaan.

”Ei itse kuvajournalismi nykyään ole erilaista kuin ennen. Totta kai maailma muuttuu ja välineet muuttuvat, mutta niin on kaikessa – ennen käytimme kirjoituskoneita, nykyään kaikilla on kannettavat tietokoneet. Laadukas valokuvaus ei ole katoamassa – eihän televisiokaan tappanut elokuvaa.”

Jos toimeksiantaja jatkossa edellyttäisi, että valokuvaajan on kuvattava keikalta myös videota, McCurry ryhtyisi siihen ”ilman muuta”. Toistaiseksi kukaan ei ole pyytänyt.

Entä mikä on McCurryn itsensä mielestä hänen valttikorttinsa kilpailussa?

”Minulla on kyky erottaa mielenkiintoiset kasvot tuhansien joukosta. Haasteeni on voittaa kuvattava puolelleni 15 sekunnissa.”

Mutta ennen kuin McCurry kohtaa tuon haasteen seuraavan kerran, hänen on ratkaistava tämän päivän haaste ja ehdittävä John F. Kennedyn lentokentälle ajoissa. Vielä pitää hoitaa monta asiaa. McCurry pahoittelee hektisyyttään ja – huiskis vain! – hän antaa jo uusia ohjeita assistenteilleen, katsoo uusia koevedoksia ja soittaa uusia puheluita.

Seuraava matka alkaa. Huomenna tähän aikaan hän on jo Delhissä.