Yle-farssi

Yleisradion rahoituksen ja hallinnon uudistaminen muuttui kaoottiseksi farssiksi, kun viestintäministeri Suvi Lindén (kok) ilmoitti, että asia siirretään yli vaalien seuraavan hallituksen valmisteltavaksi.

Ministerin paineet kävivät koviksi. Palaute ja julkinen keskustelu saivat Lindénin heittämään pyyhkeen kehään. Nettikampanjat ja Sanoma-vetoinen kaupallisten mediatalojen vyörytys tekivät tehtävänsä.

Viime keväänä Lindén suhtautui myönteisesti kansanedustaja Mika Lintilän (kesk) parlamentaarisen työryhmän yksimieliseen esitykseen. Hänestä ”– – raportti on hyvä pohja hallituksen esitykselle, joka viedään syksyllä eduskuntaan”. (Journalisti 9/2009) Lindén antoi ymmärtää, että työryhmän luonnostelema yleisradiolakipaketti on pieniä säätöjä vaille valmis.

Hanke pitkittyi ja mutkistui. Kovimpana kivenä kengässä on hiertänyt Ylen rahoitus ja sen kulmakiveksi kaavailtu mediamaksu, jolle ryhdyttiin hakemaan sosiaalisesti oikeudenmukaista toteutusmuotoa.

Lindén itse kääntyi suoran budjettirahoituksen kannattajaksi ja keskustan puoluehallitus teki jo viime marraskuussa mediamaksun torjuvan linjauksen. Kun maan hallitus päätti esittää Ylelle uutta, asiantuntijoista koostuvaa valvontaelintä, riita Ylestä repesi entistä rajummaksi. Sosialidemokraateille valvontaelin ei kelpaa.

Sekoilun huipentumana eduskuntaryhmien puheenjohtajat ryhtyivät parsimaan pakettia – ottivat lainvalmistelun ministeriltä eduskunnalle. Lähenevät vaalit alkavat syödä uskallusta: keskustalle ei käy mediamaksu, kokoomus vaatii uutta valvontaelintä – sosialidemokraatit arpovat Lintilän työryhmän esityksen ja budjettirahoituksen välillä.

Ylen julkista palvelua ei keskustelussa ole mietitty – ei myöskään Ylen roolia tuhansien osaavien ihmisten työpaikkana.

Miten turvata asianmukainen yleisradiotoiminta Suomessa? Budjettirahoitus merkitsee Ylelle jatkuvaa, poliittisille suhdanteille alisteista epävarmuutta. Tarvitaan kestävä ratkaisu, joka mahdollistaa pitkän aikavälin suunnittelun ja kehitystyön.