Uskon työhöni
Eipä ole ennen tullut vastaan näin vaikeaa juttua! Ryhdyin selvittämään Journalistille, miten henkilökohtainen uskonnollinen vakaumus vaikuttaa eri viestimissä työskentelevien toimittajien työhön. Kun olin saanut kerättyä nimiä ja olisi pitänyt alkaa soitella ihmisille, tehtävä tuntui ylivoimaiselta.
Tunsin oloni vaivaantuneeksi. Mikä minä olen kyselemään kollegoilta heidän vakaumuksensa vaikutuksista? Herätänkö epäilyksen, että hengellinen vakaumus vaikuttaisi kielteisesti heidän journalistiseen työhönsä?
Moni kieltäytyi kohteliaasti haastattelusta.
Missiojournalismia on helppo arvostella. On yksinkertaisesti sopimatonta ajaa jotakin asiaa, kun toimii journalistina. Haastattelun antaneet toimittajat sanoivat, että oma vakaumus, hengellinen ajattelu – kutsukoon sitä kukin miten haluaa – on irrotettavissa ammatti-identiteetistä tai ainakin käytännön työhön liittyvistä journalistisista valinnoista.
”Jos kirjoitan uutista jostakin parkkitalosta, mitä tekemistä uskollani on sen parkkitalon kanssa?” kysyi eräs toimittaja. Ei mitään, mutta kirkollisista asioista kirjoitettaessa sillä voi olla merkitystä.
Suomessa on kymmeniä toimittajia, jotka tekevät valtavan määrän juttuja kirkosta ja uskonasioista. Osa heistä työskentelee selvästi kristillisissä viestimissä, osa yleismediassa. Vaikka aiheesta kirjoittaminen ei vaadi henkilökohtaista suhdetta kirkkoon, on monella kirkosta kirjoittavalla toimittajalla vahva hengellinen vakaumus.
Kirkko ja sen edustajat käyttävät merkittävää, jo perinteenkin tuomaa valtaa ottaessaan kantaa yhteiskunnassa tapahtuviin asioihin. Suomalaiset ovat kiinnostuneita kirkon kannanotoista ja keskustelevat niistä huomattavalla intohimolla ainakin verrattuna siihen, kuinka vähän he puhuvat omista eksistentiaalisista pohdinnoistaan.
Vaikuttaako oma usko toimittajan objektiivisuuteen? Ei vaikuta, vastaavat Journalistille haastattelun antaneet. He muistuttavat, että toimittajan työhön voivat vaikuttaa muutkin vakaumukset ja mielipiteet, mutta on ammattitaitoa panna omat mielipiteet sivuun journalistista työtä tehdessä.
Työpaikalla usko on edelleen lähes tabu aihe, mutta haastatellut toimittajat eivät koe, että ”julkiuskovaisuudesta” olisi ollut heille toimittajina jotakin haittaa. Monessa toimituksessa kirkon tuntemus on arvostettua erityisosaamista. Joillakin usko on vaikuttanut uran vaiheisiin ja valintoihin olennaisesti. Neljä toimittajaa kertoo omista valinnoistaan.
 Kirkkoharrastaja. ”Vapaa-ajan aktiviteettien ja aiempien kirkollisten työpaikkojeni takia minulla on usein ollut työpaikalla julkiuskovaisen imago”, Taina Ruoho sanoo. |
Taina Ruoho, freelance-toimittaja:
Jätin tuottajan työni Sanoma Magazinesin Yritysjulkaisuissa vuosi sitten. Koin, ettei kokopäivätyöstä jäänyt tarpeeksi aikaa vapaaehtoistyölle Valamon luostarissa. Päässäni myös muhi monia omia työideoita, joihin ei päivätyön ohella jäänyt voimavaroja. Nyt keskityn niihin ja vapaaehtoistyöhön Valamossa, jossa saan viettää koko ensi kesän.
Kiinnostuin ortodoksisuudesta viitisen vuotta sitten. Olin alkanut kaivata elämääni perusteellista muutosta, koko elämäni järjestämistä uudelleen oman arvomaailmani pohjalta. Takana oli yli kymmenen vuotta Me Naisten toimitussihteerinä ja lähes yhtä pitkä pesti Ilta-Sanomien uutisdeskissä. Kahdenkymmenen hektisen deskivuoden jälkeen aloin väsyä työn tekemiseen liukuhihnatekniikalla. Moni muukin on siinä vaiheessa uraa alkanut kaivata vauhdin sijaan syvyyttä.
Olin toiminut aktiivisesti seurakunnassa ja erilaisissa kirkon projekteissa jo toimittajan työni ohella. Töissä puhuin ’kirkkoharrastuksistani’ yhtä avoimesti kuin kollegat vaikkapa koiraharrastuksistaan. Omasta uskostani en kuitenkaan mielelläni puhu.
Omalla kohdallani kirkon tuntemus katsottiin toimituksessa erityisosaamiseksi. Eihän esimerkiksi politiikan- tai työmarkkinatoimittaja voi toimia, jos hän ei tunne ihmisiä, jotka niissä asioissa päättävät.
Eikä se tuntemus häntä toimittajana leimaa.
1990-luvun alussa minua pyydettiin mukaan kristilliseen tv-ohjelmaan. Lähimmäinen tarvitsee sinua oli suora myöhäisillan lähetys, johon ihmiset saattoivat soittaa kysymyksineen ja kaksi pappia vastasi heidän kysymyksiinsä. Halusimme tarjota ihmisille lohtua laman keskellä.
Sovimme projektiin osallistuneiden toimittajien kesken, että emme tekisi töitä ’sammutetuin lyhdyin’. Emme toisaalta omaa uskoamme aktiivisesti markkinoineetkaan.
En koe, että minulla olisi ollut toimittajanurallani missiota. Kun teen töitä, olen ensisijaisesti toimittaja. En ole myöskään kieltäytynyt mistään työtehtävästä uskoni takia. Ja esimerkiksi kirkon homo- ja naispappeuskeskustelu ei minua heilauta suuntaan tai toiseen. Se ei ole oleellinen asia oman henkilökohtaisen uskoni kannalta.
Teologiset pohdiskeluni ovat viime aikoina pyörineet muun muassa ortodoksisen ja luterilaisen pelastuskäsityksen eroissa. Uutta haastetta elämääni antaakin ortodoksisen teologian opiskelu.
Jos minulla jokin missio ihmisenä on, haluan välittää kokemusta siitä, että ihmiset riittävät omana itsenään ja kykenevät itse päättämään, mikä heidät tekee onnelliseksi.
Jossakin vaiheessa, kun kirjoitin paljon terveysjuttuja, aloin kyllästyä nykytrendiin, jossa elämän luonnolliset asiat medikalisoidaan, jotta niihin saadaan myytyä lääkkeitä. Ihmiseltä viedään luottamus siihen, että hän itse pystyy hallitsemaan elämäänsä ja päättämään, mikä hänelle on hyväksi.”
Johannes Ijäs, uutispäällikkö:
”Kotimaa on ollut urani ainoa työpaikka. Voisin kyllä toimia muunkinlaisessa mediassa. Kaikki käy, Seiskasta Ristin Voittoon.
Koska uutisoin usein kirkollisista asioista, saan joskus aiheesta ähkyn. Siksikin kotiseurakunnan toimintaan osallistuminen jää melko vähälle.
Kotimaan toimituksessa on paljon teologeja. Toimittajilla on työhistoriaa kuitenkin myös maallisista lehdistä, kuten iltapäivälehdistä, ja teemme uutisia journalistisin perustein. Itse ajattelen, että kadotan itseni uutistyössä.
Tätä työtä tehdessäni en mieti, mitä edustan. Joskus kun kirjoittaa kirkosta jotakin kriittistä juttua, väistämättä miettii myös omaa suhdettaan kirkkoon. Ajattelen kuitenkin, että kirkko tekee tärkeätä työtä ja toivon sille menestystä.
Mutta kun on tämän alan valinnut, on työskenneltävä sen mukaisesti. Teemme journalismia ja omat intressit on pantava syrjään työtä tehdessään. Voin illalla ristiä käteni ennen nukkumaan menoa, mutta en tee niin ennen haastattelua.
Luonnehtisin Kotimaata kirkon keuhkoiksi. Meidän kauttamme voidaan päästää pihalle erilaisia ilmoja. Kaikista asioista voidaan kirjoittaa ja synnyttää keskustelua normaaleilla uutiskriteereillä. Kriittisellä jutulla voi olla hyvätkin seuraukset.
Kukaan ei ole tullut sanomaan minulle, että en voi olla hyvä toimittaja, jos uskon. Mutta en pitäisi mahdottomana, etteikö joku ajattelisi niin. Kaikilla ihmisillä on kuitenkin olemassa jokin vakaumus, ja se väistämättä näkyy työssä jollakin tavalla. Mutta ei toimittajalla saa uutistyössä olla missiota.
Kaikenlainen avoimuus toimittajiin vaikuttavista asioista on hyvästä, mutta toimittajallakin saa olla yksityiselämä ja toimittajakin saa suojella rajojansa.
Ala olisi ongelmissa, jos työnantajat alkaisivat panna rajoja poliittiselle tai uskonnolliselle vakaumukselle. Vaikka kyllähän toimittajat aika usein pidättäytyvät politiikasta.”
Lilli Riihiranta, toimittaja:
”Olin ateisti 15 vuotta. Erosin kirkosta parikymppisenä. Nuorelle toimittajalle ateismi sopi: silloisesta kulttuuriväestä ja toimittajista enemmistö oli ateisteja.
Muutama vuosi sitten tein TV1:ssä esitetyn Mitä uskoa? -sarjan, jossa etsin vastauksia omiin uskon kysymyksiini. Nykyään voin sanoa olevani henkinen ihminen. En silti puhu esimerkiksi työpaikalla uskon asioista. Kerran tuotantoyhtiön illanvietossa tuli puhetta uskonnosta, mutta en pannut itseäni peliin. Koen usein, että usko on jotakin lapsellista ja noloa, että olen vähän höppänä, jos sanon että uskon.
Koska pohdin henkisiä asioita paljon, tunnen itseni usein ulkopuoliseksi sekä töissä että ystäväpiirissäni. Ovat ajat silti muuttuneet. Esimerkiksi meditaatio on kai nykyään monen mielestä ihan ok, mutta mitään kalifornialaista new age -juttua en kyllä kehtaa sanoa missään ääneen – minua pidettäisiin ihan hourupäänä. Nyt olen kiinnostunut zen-buddhalaisuudesta. Sisäisesti on kuitenkin kyse samasta etsinnästä, jota olen parikymmentä vuotta tehnyt.
Minusta evankelis-luterilaisella kirkolla on negatiivinen kaiku aivan perustellusti. Kirkko on jähmettynyt ja vieraantunut ihmisten elämästä, ja monet fundamentalistien käsitykset ovat vastoin Jeesuksen opetuksia, jotka kuitenkin ovat liberaaleja.
Omassa työssäni toimittajana, käsikirjoittajana ja ohjaajana uskosta ei ole ainakaan haittaa. Fundamentalistina voisi tietysti olla vaikeaa esimerkiksi tiedetoimittajana, mutta en silti sanoisi, että ateisti olisi paras toimittaja. Jotkut ateistit saattavat olla niin kovia, että heillä ei välttämättä riitä herkkyyttä nähdä ihmisten ja asioiden moninaisia ilmenemismuotoja.
En osaa sanoa, ovatko journalismi ja usko ristiriidassa. Meidän kulttuurimme oikean ja väärän käsitteiden juuret ovat kuitenkin kristillisyydessä. Jos toimittaja ei voi sieltä ammentaa arvoja heikompien puolustamiseen, niin mistä sitten?
Teen työtäni omasta liberaalista arvomaailmastani käsin. En ole kuitenkaan joutunut kieltäytymään mistään työstä arvojeni takia. On silti monia aiheita, joista en tekisi ohjelmaa. Toimittajan ja ohjaajan tehtävä ei siltikään ole tuoda omia käsityksiään esiin.
Tosi tarina -dokumenttia Ylelle ohjatessani jouduin kuvauksissa outoon tilanteeseen, kun päähenkilö otti oman uskonsa puheeksi kanssani keskustellessaan. Aihe ei liittynyt kuvauksiin, ja kun hän toi sen esiin, ohjaajan ja kohteen kohtaaminen muuttuikin hetkessä henkilökohtaiseksi kohtaamiseksi. Vertaisin tilannetta esimerkiksi siihen, että työyhteyksissä olevat ihmiset alkaisivat kesken kaiken keskustella vaikkapa omista seurustelu- tai muista rakkausasioistaan. Niin yksityinen asia usko on.”
Milla Rautiainen, toimittaja:
”Minkälainen toimittaja olisin ateistina tai agnostikkona? En tiedä. Tiettyjen arvojen, kuten totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolustaminen, ovat minulle työssäni tärkeitä, mutta yhtä lailla nämä arvot voivat olla tärkeitä ihmiselle, joka ei ole uskossa.
Välillä tulee vastaan työtehtäviä, joissa arvot joutuvat törmäyskurssille, ja toimittaja joutuu miettimään, kumpi painaa vaa’assa enemmän, yksilön vai yhteisön etu. Totuus vai hienotunteisuus ja kohtuullisuus?
Tällaisissa työtehtävissä joutuu tasapainoilemaan ja etsimään kompromissia, ettei pahasti tallaa minkään hyvän arvon päälle. Myös tietyissä kirkkoaiheissa, joissa itselläni on selkeä henkilökohtainen mielipide, joudun välillä tsemppaamaan pysytelläkseni mahdollisimman objektiivisena.
Teologina olen kokenut luontevana seurata työssäni kirkkoa ja kirjoittaa siitä. Ajattelen, että tietyt arvot sisältyvät työprosessiin itsestäänselvästi, ilman että niitä pysähtyy sen kummemmin miettimään. Se, kuinka hyvin arvot näkyvät työn lopputuloksessa, on muiden arvioitavissa.”
