Uutisvirran selviytyjät

Kello on hieman yli yhdeksän tavallisena torstaiaamuna. Kulttuuritoimittaja Antti Karhumäki juo Pasilan Radiotalossa aamukahveja. Samaan aikaan uutispäälliköt käyvät läpi edellispäivän lähetyksiä ja miettivät agendaa, jonka pohjalta kulttuuritoimitus jakaa kohta omassa aamupalaverissaan päivän työtehtävät.

Uutisia tuottava organisaatio on ollut tälläkin viikolla uutisten kohteena, kun eduskuntaryhmien puheenjohtajat ovat toistamiseen vakuuttaneet, että yhtiön rahoitus turvataan myös jatkossa. 480 miljoonaa euroa on esitetty summa, jonka pitäisi riittää nykyisen tasoisen toiminnan ylläpitämiseen vuositasolla.

Yleisradion ohjelmatyöntekijät, YOT, vetosi maaliskuun puolivälissä eduskuntaan Yleisradion rahoituksen turvaamiseksi. Sen mukaan Yleisradio oli jätetty heitteille Suvi Lindénin päättäessä lykätä rahoitusratkaisua seuraavalle hallituskaudelle.

Vaikka omaa yhtiötä koskevaa uutisointia seurataan Ylessä tarkkaan, Karhumäki ei ole huolissaan tulevasta. Vuodesta 1997 talossa työskennelleenä hän on tottunut muutokseen, jonka seurauksena työtahti on vuosien varrella kiristynyt. Ennen uutistoimittaja teki työpäivänsä aikana yleensä vain yhden tv-jutun, nyt jutusta tehdään erillisiä versioita usein myös nettiin ja radioon.

”Luppoajan määrä on vähentynyt radikaalisti. Toisinaan työ on enemmänkin ’selviytymistä’, kun täytyy miettiä, miten eri juttuversiot ehtii tehdä sovittuihin lähetyksiin. Toisaalta muutos ei ole vain huono asia, sillä monia toimintatapoja on myös järkeistetty”, Karhumäki sanoo.

Karhumäki on poikkeuksellinen toimittaja siinä, että hän on harrastusmielessä opetellut myös kuvaamaan ja editoimaan juttujaan itse. Yleensä jutut syntyvät kuitenkin monen eri osaajan yhteistyöllä.

Yhteispeliä tarvittiin myös silloin, kun Karhumäki meni maaliskuun puolivälissä rutiiniluonteisesti kuulemaan, mitä liikenneministeri Lindénillä oli mielessään. Infosta alkanut mediamylläkkä Yle-maksun lykkäämisestä ulottui nopeasti eduskuntaan, jossa Ylellä on jatkuvasti kuvausryhmä valmiina.

”Ei omasta yhtiöstä ole kiusallista tehdä juttuja. Silloin pitää vain olla tarkkaan takaraivossa journalistin ohjenuorat – esimerkiksi se, että eri osapuolia kohdellaan tasapuolisesti. Ylen toimittajan Yle-juttua katsotaan todennäköisesti talon ulkopuolellakin tarkemmalla silmällä”, Karhumäki sanoo.

STT:stä luopumisen yhteydessä muutama vuosi sitten Yle Uutiset organisoitiin uudestaan ja yhtiöön perustettiin oma uutistoimisto. Uutisten hermokeskuksena on nyt online-toimitus, jossa seurataan herkeämättä maailman tapahtumia. Toimituksissa materiaalia tuotetaan useaan eri jakelukanavaan.

Karhumäen mielestä organisaatiomuutoksista huolimatta ilmapiiri talossa on nyt hyvä ja työntekijät puhaltavat yhteen hiileen.

”Muutoksiin tottuu, ja niitä tulee aina olemaan. Yleensä niille on jokin peruste. Monia sellaisia asioita, joita aiemmin vastustettiin, pidetään tänä päivänä aivan normaaleina.”

Jälkikäteen ajateltuna Karhumäestä tuntuu esimerkiksi käsittämättömältä, että Ylen tv- ja radiouutiset ovat aiemmin varoneet hiiskumasta juttuideoistaan toisilleen kilpaillessaan skuupeista.

”Olisi hölmöyttä, jos eri alojen osaajia ja osaamista ei käytettäisi hyödyksi. Kulttuuritoimitus tekee yhteistyötä esimerkiksi nuorten ohjelmien kanssa, koska pyörittelemme paljon samoja aiheita. Saamme järjestettyä myös starojen haastatteluja paremmin, kun taustalla on useampia ohjelmia”, Karhumäki sanoo.

Kello on 11. Karhumäki päättää syödä pikaisen lounaan ennen keikalle lähtöä. Päivän agendalla on Ars Fennica -ehdokkaiden nimitystilaisuus, jonne toimittaja lähtee yhdessä kuvaajan kanssa.

Samaan aikaan, kun Ylen Uutisissa päivät kuluvat lähetyksiä valmisteltaessa ja tuottamalla sisältöjä eri jakelukanaviin, muissa tiedotusvälineissä ja eduskunnassa käydään kiivasta keskustelua Ylen roolista ja rahoituksesta. Myös kaupalliset kilpailijat ovat nokittaneet Yleä usealla rintamalla.

Yleläiset elävät jatkuvassa ristipaineessa, jossa toisaalta veronmaksajille on tarjottava vastinetta rahoille, mutta toisaalta ei saisi tehdä asioita, jotka uhkaavat vaarantaa kaupallisten yhtiöiden liiketoimintaa.

Lisäksi keskustelu velloo verkossa. Esimerkiksi Facebookin mediamaksuboikotoinnin puolesta kampanjoiva ”Sano Ei mediamaksulle” -ryhmä on kerännyt jo 21 300 jäsentä.

Julkisen keskustelun perusteella voisi kuvitella, että Ylessä kuohuu. Arkityössä sitä ei juuri huomaa. Hallintoneuvoston rooli tai puheet ulkopuolisesta riippumattomasta valvontaelimestä ovat etäisiä asioita yksittäisen työntekijän kannalta. Ja vaikka yhtiön tuleva rahoitus vaikuttaa olennaisesti työn jatkuvuuteen, päivärytmissä tärkeintä on saada lähetykset ulos ajallaan.

”Taksikuskitkin kyselevät, mitä Ylessä tapahtuu, mutta peruspuurtamisessa se ei näy. Meidän pitää keskittyä omaan duuniimme ja metsästää kovia uutisia. Jos käyttää paljon aikaa käytäväkeskusteluihin, se on pois työajasta”, sanoo kotimaan toimituksen toimittaja Tuomas Kerkkänen.

Kerkkänen ei ole huolissaan tulevasta, vaikka hänellä on myös omakohtaista kokemusta taannoisista maakuntaradion yt-neuvotteluista, joiden seurauksena myös läheisiä työkavereita joutui lähtemään yhtiöstä.

Yleisradion uutisista vastaavan päätoimittajan Atte Jääskeläisen mielestä yhtiön viimeaikainen riepottelu julkisuudessa alkaa kuitenkin pikkuhiljaa näkyä työntekijöiden väsymisenä.

”Keskustelussa on ollut sellainen sävy, että Ylen harjoittama journalismi olisi paheksuttavaa sinänsä, eikä sitä saisi olla ilman jonkinlaista valvontaa. Keskustelu siitä, onko Yleisradio ylipäänsä tarpeellinen, pitää mielen nöyränä, mutta jatkuessaan näin repivänä, se vaikuttaa väistämättä journalistin identiteettiin”, Jääskeläinen sanoo.

Jääskeläisen mielestä Yle on kuitenkin yhä vetovoimainen talo ja pystyy houkuttelemaan riveihinsä alan parhaita osaajia.

”Vaikka meillä on vaikeaa, meillä on kuitenkin juuri nyt suhteellisesti parempi asema kuin yhtiöillä, jotka ovat riippuvaisia luokitelluista ilmoituksista tai mainosrahoituksesta. Jos rahasta tulee pulaa, raha alkaa määrittää toimintaa. Näissäkin oloissa Yle pystyy toimimaan tavalla, joka mahdollistaa perinteisten journalististen arvojen ylläpitämisen”, Jääskeläinen sanoo.

Ylen käytävillä vain harva ehtii tai haluaa edes miettiä yhtiön ylätason linjauksia. Ja vaikka moni yleläinen aikoinaan tuki julkisesti Facebookissa pääjohtajan Mikael Jungnerin jatkoa, työaika kuluu sosiaalisen median areenojen sijaan perusuutistyössä, jossa päivät täyttyvät soittelemisella, kirjoittamisella – ja selviytymisellä, kuten Antti Karhumäki asian muotoilee.

”Yle on kuin tieverkko tai sairaala – tai julkinen päiväkotijärjestelmä. Jos halutaan, että meillä on riippumaton ja koko maata palveleva mediatalo, sen toiminta pitää silloin turvata”, Karhumäki sanoo.

Päätoimittaja Jääskeläisen mielestä uutistoimittajien osallistuminen julkiseen keskusteluun on myös hieman kyseenalaista.

”Sosiaalisessa mediassa ei voi erottaa yksityistä ja työroolia. Arvojemme mukaisesti uutistoimittajien on harkittava, voivatko he ottaa voimakkaasti kantaa esimerkiksi yhteiskunnallisiin kiistakysymyksiin, kuten Ylen rahoitukseen”, Jääskeläinen linjaa.

Mutta onko sillä oikeastaan mitään väliä, mikä on Ylen tuleva rahoitusmalli, kunhan rahaa vain on riittävästi? Jääskeläisen mielestä mallilla on merkitystä, sillä maksajalla on oikeus vaatia vastinetta rahoilleen.

”Rahoitus pitää jollain tavalla lunastaa. Toiminnan pitää olla arvokasta jonkun näkökulmasta. Mainosrahoitteisen median pitää olla kaupallisesti kiinnostavaa, ja se määrittää, mitä tehdään. Aivan samoin meillä rahoitus- ja hallintomalli määrittävät journalismin linjaa”, Jääskeläinen sanoo.

Mikäli Yleisradio siirtyy budjettirahoitukseen, se joutuu kilpailemaan samoista yhä niukemmista määrärahoista muiden julkisten palveluiden kanssa.

”Puhdas budjettirahoitus on äärimmäisen ongelmallinen, eikä sellaista esiinny juuri missään maailmalla. En usko, että kaupallinen media haluaa, että Yleä aletaan rahoittaa budjettirahoituksen ja mainosrahan yhdistelmällä, vaikka sellainen malli onkin melko yleinen Etelä-Euroopassa”, Jääskeläinen sanoo.

Jääskeläinen torppaa myös Viestintäalan keskusliiton VKL:n ilmeiset pyrkimykset lisätä maan hallituksen vaikutusvaltaa Ylessä.

”Yleä koskevat päätökset on tehty perinteisesti yksimielisesti hakemalla eri puolueiden konsensusta. Poliittisten puolueiden välillä on kauhun tasapaino, jossa kukaan ei julkea kyseenalaistaa median riippumattomuutta. Jos Yle joutuisi hallitus–oppositio-politikoinnin kohteeksi, se voisi johtaa siihen, että Ylen journalistinen riippumattomuus menisi”, Jääskeläinen sanoo.

Hänen mielestään riippumattoman valvontaelimen perustaminen Yleisradion hallintoneuvoston rinnalle on jo käsitteellisesti täynnä propagandaa.

”On erikoista väittää, että eduskunnan nimittämä hallintoneuvosto olisi yhtiön johdosta riippuvainen. Olisi huolestuttavaa, jos poliitikoilla ei saisi olla mielipiteitä, mutta sinänsä hallintoneuvosto ei ota kantaa yksittäisiin journalistisiin ratkaisuihin”, Jääskeläinen sanoo.

Julkisen palvelun ohjelmatoimintaa koskevassa laissa on määritelty Yleisradion tehtävät, mutta rajanveto Ylen roolista on jatkuvan julkisen debatin kohteena. Usein Ylen nähdään ilmaisine sisältöineen nakertavan pohjaa kaupallisen median bisnekseltä.

”Ylen edun mukaista olisi päästä eroon nykyisestä tilanteesta, jossa julkisuutta käytetään sen päivittelyyn, että Yle rönsyilee perinteisten toimintojen ulkopuolelle. Keskustelu on epämääräistä. Tuntuu, että mitä tahansa Yle tekeekin, on pahasta”, Jääskeläinen sanoo.

Selkeän roolin määrittäminen on kuitenkin hankalaa toimialalla, joka elää jatkuvassa muutoksessa. Uutistoimittajan näkökulmasta mielekästä on vain tehdä työnsä mahdollisimman hyvin.

”Toimittajan mieli on hyvä, jos Yle pystyy tarjoamaan isoille kansanjoukoille vastinetta rahoille. Veronmaksajilta rahat joka tapauksessa tulevat. Kamalinta olisi, jos Yle joutuisi marginalisoitumaan eli tekemään vain sellaista ohjelmaa ja soittamaan vain sellaista musiikkia, jota suuret yleisöt eivät haluaisi seurata”, Antti Karhumäki sanoo.

Atte Jääskeläisen mielestä syyt kaupallisen median ongelmiin ovat aivan toisaalla kuin Ylessä. Esimerkiksi Ylen tarjoamat verkkosisällöt eivät voi olla Jääskeläisen mielestä syynä siihen, etteivät kaupalliset mediayhtiöt ole löytäneet kannattavia liiketoimintamalleja verkosta.

”Sanomalehdet kuvittelivat kymmenen vuotta sitten siirtyvänsä verkkoon ja saavansa sieltä tuloja korvaamaan levikkien laskua. Näköpiirissä ei ole vieläkään, että sähköisestä jakelusta saisi kannattavan bisnesmallin. Se ei johdu Ylen verkkosisällöistä, vaan siitä, että verkossa on miljoonia toimijoita, jotka tarjoavat sisältöjä ilmaiseksi.”

Tulevaisuuden suhteen päätoimittaja on luottavainen.

”Eduskuntaryhmien puheenjohtajien lupaukseen on syytä luottaa. Jos oikein hahmotan päätöksen, saimme nyt poliittisen signaalin, että Yle halutaan vaikuttavuudeltaan ja laadultaan pitää suunnilleen nykyisen kaltaisena. Itse uskon, että tulevaisuudessa teemme Ylessä harvempia asioita, mutta niitä tehdään entistä laadukkaammin ja levitetään useammissa jakelukanavissa”, Jääskeläinen sanoo.

Ja vaikka yksittäinen toimittaja ei voi juuri vaikuttaa yhtiön tulevaisuuteen tai siitä käytävään keskusteluun, etenkin kulttuuritoimittajalle suomalaista kulttuuria edustava, vaaliva ja tuottava Yle on edelleen monessa mielessä kiehtova työpaikka.

”Voisin kuvitella työskenteleväni muuallakin, mutta toisaalta Yleisradio on hyvä ja erittäin mielenkiintoinen työpaikka”, Antti Karhumäki sanoo.