Valokuvan ajaton kosketus

Eldfell purkautuu. Islanti, 1973.

Tulivuori Islannissa sylkee tulta ja savua. Television ja tietokoneen ruuduilla myllertää koko ajan päivittyvä luonnonvoimien draama. Samalla näyttäytyy kuvan teknologinen mahti: satelliitit välittävät helikoptereista otettuja näkymiä suoraan vuoren päältä.

Ruuduilla elävän reaaliaikaisen spektaakkelin keskellä muistan Caj Bremerin valokuvan Islannista vuodelta 1973. Silloinkin purkautui tulivuori, ja kuvaaja löysi tuhkan peittämästä maisemasta inhimillisen yksityiskohdan, valkoisen penkin.

Kuva on mustavalkoinen, pelkistetty ja graafinen. Parhaiden julisteiden tavoin sen ymmärtää heti, ja se jää myös helposti mieleen. Valkoinen penkki on symboli ihmisen kulttuurille, joka rauhan ja vaurauden oloissa saa hyvinkin koristeellisia muotoja ja toteutuksia. Musta maisema muistuttaa, että luonto voi hetkessä pyyhkäistä pois ja nollata kaiken.

Bremerin kuva on myyttinen, se ammentaa viestinsä suoraan luonnon ja kulttuurin ristiriidasta. Vaikka kuva ajoittuu tiettyyn historialliseen hetkeen ja tapahtumaan, sen sanoma on ajaton ja voi myös ajankohtaistua uudelleen. Niin onkin käynyt ja kuva näyttää tilanteen, jota pelkäämme juuri nyt.

Bremerillä itsellään ei ole tapana esittää kuvistaan tällaisia semioottisia tulkintoja. Hän kertoo mieluummin niiden ottamiseen liittyneistä tunnelmista ja sattumuksista. Mämmikoiran muistelmissaan Bremer kertoo, millaisena valokuvaaja näki tuhkan hautaaman kaupungin Vestmannan saarella: näkymä oli kuin valtavan suuri negatiivi lumen peittämästä alppikylästä lumen näkyessä negatiivissa mustana.

Myös uusimmassa kirjassaan ja Ateneumin taidemuseossa olevassa retrospektiivisessa näyttelyssään Bremer tarjoilee tämän näkymän. Penkkikuva sen sijaan on pudonnut matkasta 80-vuotiaan kuvaajan siilatessa vuosikymmenten tuotannosta suosikkejaan, mutta se pyydettiin häneltä erikseen tätä juttua varten.

Helsingin Sanomat julkaisi Bremerin Islanti-kuvista koko aukeaman kuvareportaasin, tiettävästi ensimmäisen kerran tavallisessa arkipäivän numerossa. Sitä ennen kuvaaja oli palannut matkaltaan, kehittänyt filminsä ja vedostanut parhaina pitämistään kuvista kopiot.

Hyvän kuvareportaasin synnyssä saattoi olla avainasia, että kuvaajalla oli aikaa ajatella, miettiä kokemuksiaan ja tarkastella kuviaan – edes muutaman päivän verran. Tapahtuneesta ehti syntyä tulkinta, joka takasi kuvareportaasin elämyksellisyyden ja laadun. Ajatteluun ja sulatteluun ei jää aikaa, jos kuvaajan odotetaan toimivan ennen muuta uutisoijana ja ruokkivan ympäri vuorokauden odottavaa nälkäistä satelliittia kuvillaan sitä mukaa kuin kamera niitä laukoo.

Kaupunki peittyy tuhkaan. Islanti, 1973.

Laatokka. Neuvostoliitto, 1980.

Promootiotanssiaiset. Helsingin Mannerheimintie, 1960.

Bremer on ollut onnekas saadessaan toimia valokuvaajana aikana, jolloin kemiallinen valokuvaus hillitsi vielä journalistisen prosessin vauhtia ja vaatimuksia. Lehdissä oli tilaa laajoille kuvareportaaseille, vaikka sivuja saattoi olla vähemmän kuin nykyisissä. Valokuvakin miellettiin vielä ikkunaksi maailmaan eikä aukoksi, josta mediatalon oman televisiokanavan tosi-tv-tyrkyt tunkevat julkisuuteen.

Bremer aloitti journalistinuransa vuonna 1952 Hufvudstadsbladetissa ja siirtyi pari vuotta myöhemmin Sanomiin, ensin kuvatoimisto Lehtikuvaan ja sitten Viikkosanomiin. Lehti oli juuri uudistettu amerikkalaisen Lifen mukaiseksi suuren yleisön viikkolehdeksi, jonka konseptiin kuuluivat laajat kuvareportaasit. Lifessa parhaita reportaaseja kutsuttiin kuvaesseiksi, mikä korosti valokuvaajan visuaalista käsialaa ja kertojanroolia.

Viikkosanomien ajoilta ovat peräisin monet Bremerin uran keskeiset valokuvat. Hänen kuvaajanlaatuaan voi suhteuttaa aikalaiskuvaajiin, kuten Kalle Kultalaan ja Seppo Savekseen. Kultala hallitsi politiikan ja näytti kuvissaan sen loiston ja raadollisuuden. Saveksen näyttävä graafinen formalismi tarjosi lehtien sivuilla voimakkaita tunnelmia ja elämyksiä.

Bremerin laatu on ollut yhdistelmä sosiologista tarkkuutta ja runollisuutta. Hän löytää turuilta ja toreilta henkilöitä, jotka näyttävät aina hyviltä tyypeiltä, oman aikakautensa ammattien, luokkien ja muotien toteutumilta. Mutta sosiaaliseen tarkkanäköisyyteen yhdistyy Bremerillä niin suuri runollisuus, ettei tyypittely tunnu ohentavan henkilöiden yksilöllisyyttä.

Aikakauslehti vaihtui Bremerin uralla sanomalehteen, kun hän siirtyi vuonna 1972 Helsingin Sanomiin. Tapaus on oire yleisemmästä eli kuvareportaasin siirtymisestä aikakauslehtien sivuilta sanomalehtien sunnuntai- ja viikonloppuliitteisiin.

Televisio imi Viikkosanomien kaltaisilta yleisaikakauslehdiltä lukijoita ja haastoi kuvareportaasit näyttämällä tuntikausia kuvia maailmalta: dokumentteja, uutistaustoja, haastatteluja. Kuvareportaasien tilalle televisio tarjosi itsensä, sekä todelliset että fiktiiviset ruudun toimijat.

Monissa lehdissä henkilöt korvasivat kuvalliset tulkinnat maailmasta, ja alettiin puhua journalismin henkilöitymisestä. Viikkosanomien huippukausi päättyi 1968, jolloin formaattia muutettiin ja tekijät vaihdettiin. Lehti lakkautettiin 1975.

Bremerin ensimmäinen jakso Helsingin Sanomissa kesti kuusi vuotta, ja sen aikana syntyivät alussa mainitut Islannin kuvatkin. Lehtikuvaajan työn rinnalle nousi muitakin tehtäviä: Valokuva-lehden päätoimittajuus, jakso taiteilijaprofessorina ja ennen muuta omat kuvausprojektit. Ensimmäinen niistä oli tavallisen suomalaisen arjen ja elämän kuvaaminen. Vuoden kestäneen kuvaustyön tulokset julkaistiin näyttelynä Suomalainen arkipäivä vuonna 1972.

Tässäkin Bremerin ura ilmentää jotakin yleisempää: lehtikuvaajien projektien kasvua ja muuttumista yhä kunnianhimoisemmiksi samalla, kun kuvareportaasien saama tila ja innostus lehdissä väheni. Kansainvälinen vertailukohde voisi olla Life-kuvaaja W. Eugene Smith, jonka Japanissa kuvaama Minamatan ekokatastrofi kasvoi 1970-luvulla vuosia kestäneeksi, kirjan kokoiseksi projektiksi.

Bremer palasi vuonna 1984 Helsingin Sanomiin vielä kymmeneksi vuodeksi ja jäi sieltä eläkkeelle 1994, vuonna jolloin internet levisi yliopistojen verkoista tavallisiin kotikoneisiin. Silläkin on ollut vaikutuksensa lehtikuvaajan ammattiin: valokuvien lisäksi on kuvattava myös videota verkkosivuille. Tätä haastetta Bremer ei joutunut kohtaamaan, vaan on voinut keskittyä omiin projekteihinsa. Eikä hän ole totta vie laiskotellut! Neljä yksityisnäyttelyä, muistelmateos sekä kuvaaminen luonnossa ja omassa perhepiirissä ovat pitäneet eläkeläisen vauhdissa.

Ateneumin näyttely ja siihen liittyvä kirja summaavat melkein 60-vuotisen valokuvaajanuran ja vakiinnuttavat Bremerille klassikon aseman. Klassisuus tarkoittaa ajattomuutta, sitä että kuvat kestävät aikaa ja koskettavat katsojaa vielä vuosien jälkeenkin.

Bremer näyttää tarjoavan ykkösklassikokseen kuvaa, joka on ollut mukana kaikissa hänen kirjoissaan ja nyt uusimmankin kannessa, sekä jättikokoisena Ateneumin näyttelyssä. Kuvassa kaksi naista seisoo veden äärellä, ilmeisesti laivan kannella, ja tuuli sekoittaa heidän hiuksiaan. Kuva on otettu Laatokalla vuonna 1980 ja paljon toistettuna sen voi ehkä ajatella olevan tekijänsä kannanotto runollisuuden puolesta.

Lehtikuva voi tarjota draamaa, mutta myös hienoviritteisiä tunnelmia ja esteettistä mielihyvää.