Tyrmäyskurssi

Hakkaa päälle! Jelena Antipova käy työnsä vaarallisuuden takia itsepuolustuskursseilla.

Radiotoimittaja Jelena Antipovan käsi muuttuu käärmeeksi, joka kietoutuu vastustajan käsivarren ympäri. Tiukka puristusote, ja hoikka Antipova pyörähtää aikidopukuisen, itseään puoli metriä pidemmän miehen kainalon ali, vääntää käden selän taakse ja pakottaa miehen maahan.

Välillä naurukohtaus uhkaa keskeyttää harjoitukset, mutta sitten Antipova keskittyy jälleen.

Meneillään on itsepuolustuskurssi Sanan voima, joka on suunnattu pietarilaistoimittajille. Venäjän kamppailulajien liitto ja urheiluun keskittyvä radiokanava Zenit järjestävät kuukausittain treenejä, joissa esitellään eri lajien tekniikoita. Ensimmäisenä vuorossa on aikido.

”Aikidon filosofia ei tässä ole ensisijaista. Itsepuolustuksen näkökulmasta treenaus on hyödyllistä”, Antipova sanoo hengähdystauolla.

”Suurin osa toimittajista on humanisteja, joita urheilu ei juuri kiinnosta. Tärkeintä on juosta karkuun ja pelastaa kalusto”, hän jatkaa.

Venäjällä toimittajan ammattia pidetään yleisesti vaarallisena.

Harjoitussalin seinän julisteessa pääministeri Vladimir Putin seuraa judoasussaan hymyillen toimittajien huhkimista.Hänet Toimittajat ilman rajoja -järjestö listasi yhdeksi sananvapauden pahimmaksi riistäjäksi maailmassa. Putinin syntilistaan kuuluvat televisiokanavien suitsiminen valtion kontrollin alle ja kiihkeän kansallisylpeyden lietsomisen salliminen.

Riskinsä on myös toimittajan arkisessa työssä – ei vain levottomilla alueilla, kuten Pohjois-Kaukasiassa. Valmistautuminen arjen uhkiin on itsepuolustuskurssin idea: saada ripaus itseluottamusta pelon hallintaan ja kykyä reagoida oikein, jos kadulla joku käy päälle.

”Mikrofonikin käy hädän tullen lyömäaseesta”, ohjaaja Valeri Skryljov opastaa.

Jelena Antipovalla on kokemusta pelottavista tilanteista. Hän on pietarilaisen jalkapallojoukkueen mukaan nimetyn radiokanavan Zenitin urheilutoimituksen päällikkö.

Vuonna 2002 hän oli työmatkalla Moskovan lähellä, jossa pelasivat Pietarin Zenit ja Ramenskojen Saturn. Antipova palasi kahden muun toimittajan ja kolmen Zenitin fanin kanssa junalla Moskovaan.

”Lauloimme Zenitin kannatuslauluja avoimesti. Fanit olivat unohtaneet vierasotteluiden perussäännöt, ja heillä oli Zenitin huivit kaulassa.”

Junassa sattui olemaan Zenitin verivihollisen Moskovan Spartakin kannattajia. He hyökkäsivät pietarilaisten kimppuun. Miehet yrittivät suojella naisia samaan aikaan, kun spartakilaiset potkivat heitä maihinnousukengillään. Pietarilaisten paidat olivat täynnä saappaanjälkiä, kehot ruhjottu ja kylkiluita murtunut.

Kaksikymmentä minuuttia tapauksen jälkeen Spartakin keskustelupalstalle ilmestyi viesti, jossa kehuskeltiin pietarilaistoimittajien hakkaamisella.

”En yleensä pelkää peleissä, mutta Moskovaan hirvittää mennä. Vielä muutama vuosi sitten siellä käyminen oli kuin sodassa olisi ollut”, Antipova muistelee.

Sittemmin miliisi on koventanut otteitaan. Zenitin fanaattisia kannattajia otetaan kiinni suoraan rautatieasemalla, kun he matkustavat vierasotteluun Moskovaan. Asemalta miliisi saattaa heidät stadionille. Pietarissa järjestyksenvalvojat toimivat samalla tavalla moskovalaisfanien saapuessa Pietariin.

Stadioneilla eri joukkueiden fanit on sijoitettu katsomon vastapäisiin nurkkiin mahdollisimman kauas toisistaan. Toimittajille on varattu erillinen tila. Huligaanien välille syntyy silti nujakoita, eikä rytäkässä katsota, kuka on toimittaja ja kuka ei.

Venäjällä jalkapallohuliganismi on suhteellisen nuori ilmiö. Vielä 1980-luvulla pelkkä seisomaan nouseminen ja kannatushuudon kajauttaminen oli kiellettyä.

”Euroopassa jalkapallofanien riehumisella on paljon pidemmät perinteet. Siihen on totuttu ja turvallisuustoimet ovat kireät”, Antipova vertaa.

Aikidoharjoituksista voi Antipovan mielestä olla vastaavissa tilanteissa hyötyä.

”Treenaamme kuitenkin kaikkein perustavanlaatuisimpia asioita. Meillä on kalliit laitteet ja alitajunnassa on koko ajan kaluston pelastaminen. Haluan jatkaa treenausta.”

Kaikkia toimittajien passittaminen itsepuolustuskurssille ei miellytä. Pietarilaisen Fontanka.ru-uutissivuston päätoimittaja ja Ažur-mediayhtiön osaomistaja Andrei Gorškov kyseenalaistaa taistelulajien opetuksen toimittajille.

”Emme lähettäneet omia toimittajiamme harjoituksiin. Toimittajien varustaminen aseilla ei johtaisi mihinkään hyvään”, hän huomauttaa.

”Tuskin aseista olisi hyötyä todellisessa tilanteessa. Sama pätee itsepuolustuskurssilla opittuihin taitoihin.”

Mutta toimittajan työ on Venäjällä vaarallista. Lause, joka toistuu uutisissa, länsimaisten sanavapausjärjestöjen raporteissa ja tässäkin jutussa.

Kyllä, Gorškov myöntää, mutta Venäjän turvallisuustilanne on muutenkin huonompi kuin Euroopassa, hän lisää. Tšetšeniassa, Ingušiassa ja Dagestanissa itsemurhaiskut ovat yleisiä. Terrorismia ei ole saatu kitkettyä pääkaupungista Moskovasta, kuten metroiskut maaliskuussa osoittivat. Katuväkivaltaakin esiintyy.

”Siksi pitää aina selvittää pahoinpitelyiden ja murhien motiivit: liittyvätkö ne todella toimittajan ammattiin.”

Aikidotunnilla. Jelena Antipova oppi itsepuolustusta kädestä pitäen.

Gorškov on itse kiertänyt konflikti- ja kriisialueita 1990-luvulta alkaen. Hän painottaa, että kaikkien toimittajien tulisi saada turvallisuuskoulutusta. Ažurilla on toimittajilleen turvallisuusohjeet, joissa opastetaan, kuinka tutkiva journalisti voi ehkäistä työn riskejä. Esimerkiksi tutkimuksissa hankittavia tietoja ei saa pantata yksin itsellä, vaan ne pitää jakaa vähintään yhden muun luotetun kanssa. Eikä saa provosoida konflikteja tutkimuksen eri osapuolten välillä.

Lisäksi Ažur opastaa toimittajiaan kriisialueilla työskentelyyn.

”Ensimmäisen Tšetšenian sodan aikana osa valtakunnallisista lehdistä lähetti joka viikko toimittajan paikan päälle. Silloin jokaisen piti olla sodassa.”

Hän kertoo kahdesta pietarilaiskollegastaan, jotka katosivat 1995 työmatkalla Tšetšeniassa. Turvallisuussääntöjen noudattamisesta ei ollut tietoakaan.

”Toimitus ei tiennyt heidän matkareittiään eikä edes sitä, mistä maasta he olivat ylittäneet rajan Tšetšeniaan. Kului kymmenen päivää heidän odotetusta paluuajastaan, ennen kuin toimitus huolestui.”

Toimittajien kohtalosta ei ole vieläkään selvyyttä.

Tämän jutun haastateltavat korostavat, että toimittajan työn vaarallisuus riippuu aiheesta ja käsittelytavasta. Pohjois-Kaukasiaan meno on riski, samoin kriittiset jutut korruptiosta sekä liike-elämän, virkailijoiden ja vallanpitäjien laittomuuksien penkominen. Äärinationalisteista kirjoittaminen vei Fontanka.ru:n toimittajan nimen ääriliikkeiden vihollislistalle.

Siksi monet suuntaavat varmemmille vesille ja etsivät myönteisiä tai viihteellisiä aiheita.

Kevään toisista taistelutreeneistä on viihde kaukana. Vuorossa on Venäjän armeijan, turvallisuuspalvelun ja sotilaiden harjoittelema lähitaistelu.

”Kadulla teitä ei sääli kukaan”, hymyilee ohjaaja Aleksei Vasiljev.

Hän heittää valokuvaaja Dmitri Kleopatrovin lattialle ja näyttää, kuinka sarjan voi viimeistellä tehokkaasti. Kleopatrov tärisee, kun ohjaajan kyynärpää pysähtyy muutaman millin päähän hänen kaulastaan.

Näissä treeneissä veitset eivät ole puisia vaan oikeita.

”Minusta on hyvä, että kokee oikean vaaran. Aseen nähdessään ajattelee, että mitä jos teen yhdenkin väärän liikkeen”, harjoituksiin osallistuva toimittajaopiskelija Darja Gromova, 20, kuvailee.

Hän käy Talous ja politiikka -instituutin toimittajalinjan neljättä vuosikurssia Pietarissa.

”Meille puhutaan kursseilla työn vaarallisuudesta. Itse en ole vielä tehnyt toimittajan töitä, eivätkä puheet ole minua pelästyttäneet”, hän kertoo.

”En haluaisi kirjoittaa korruptiosta, miliisin mielivaltaisuudesta tai virkamiesten ja kuvernöörien tekosista, vaikka ne olisivatkin yhteiskunnallisesti todella suuria ongelmia. Se olisi liian iso riski”, hän pohtii.

”Mutta voihan sitä kirjoittaa vaikka orpolasten kohtalosta, nuorista tytöistä, jotka joutuvat tekemään abortteja, vanhuksista tai veteraaneista, urheilusta ja terveydestäkin.”

Gromova harrastaa viitenä päivänä viikossa aikidoa ja oli mukana opettamassa toimittajia kevään ensimmäisellä treenikerralla. Hän uskoo, että harrastus voi antaa apuja, jos joku oikeassa elämässä käy päälle.

Toukokuun puolivälissä urheilutoimittaja Jelena Antipova on Donin Rostovissa seuraamassa huumaa, joka syntyy, kun Zenit voittaa Venäjän mestaruuden.

Fanit riemuitsevat. Mutta huligaanit eivät pidä siitä, että heidän kasvonsa näytetään valokuvissa tai televisiossa. Englanninkielisen Russia Today -kanavan toimittajan kimppuun hyökätään, kun hän kuvaa huligaanien menoa. Hän saa aivotärähdyksen, häneltä viedään puhelin ja pahoinpitelijät pääsevät karkuun.

”Me olimme samassa kulkueessa ja saimme kuvata aivan rauhassa. Luulen, että kyseessä saattoi olla jokin pikkuasiasta syntynyt arkinen riita, joku oli ehkä humalassa”, Antipova sanoo.

Vaan miten toimittajan olisi käynyt, jos hän olisi keveällä aikidon ranneliikkeellä huitaissut pahoinpitelijän maahan? Ainakin ympärillä olisi ollut useampi huligaani odottamassa vuoroaan.