Mikä avuksi petetylle?
Tyttäreni journalistiksi opiskeleva ystävä haki keväällä kesätöitä ja tuli valituksi sekä päivälehteen että suuren, menestyvän lehtitalon tunnettuun aikakauslehteen. Hän valitsi aikakauslehden, kävi sopimassa asiat ja nimet pantiin sopimukseen.
Vaan sittenpä lehdestä soitettiin, ettei häntä taloudellisista syistä voidakaan palkata. Hän otti yhteyttä Journalistiliittoon, jossa todettiin, että toki ainekset riitauttamiseen ovat olemassa. Hän jätti asian sikseen, sillä monet toimittajatutut olivat neuvoneet, ettei kannata hankkia hankalan ihmisen mainetta.
Kun olen itse eri lehtitalossa töissä, en voi paljon auttaa. Ehdotin kuitenkin nuorelle, että tässäpä hyvä juttuaihe Journalistiin. Hän kauhistui. Ei missään nimessä. Sen verran hyvin hänet nyt on pelästytetty. Eli tässäkään en voi enkä saa kertoa mitään, mistä hänet tai lehden mahdollisesti tunnistaisi.
Nyt nuoremme on siis ilman työtä, kesätyöpaikat on jo aikaa sitten jaettu. Sekin on hänelle paha paikka, mutta vielä pahemmalta minusta tuntuu se, että elämme maailmassa, jossa edes allekirjoitetulla sopimuksella ei ole käytännössä mitään arvoa. Nuoria, alalle tulevia journalisteja voi näemmä pompotella miten vain. Olemme ilmeisesti siirtyneet työkulttuuriin, jossa ammattiyhdistyksen avulla laillisia oikeuksiaan puolustava nuori voi joutua mystiselle ”ei-toivottujen” listalle.
Yli 30 vuotta toimittajana työskennelleenä olen tähän asti luullut, että toimittajan perusammattitaitoa on juuri se, ettei lammasmaisesti tyydy siihen mitä kerrotaan, vaan uskaltaa myös kyseenalaistaa. Olen kuvitellut, että näyttöpäätteen lisäksi pitäisiosata käyttää myös päätään.
Eikö siis oikeuksistaan kiinni pitävä nuori olisi mitä parasta ainesta toimittajaksi?
Kun toimituksiin yhä harvemmin palkataan uusia vakituisia, kesätoimittajat ovat molemminpuolinen hyöty. Nuoret oppivat ammattiin. Vakituiset puolestaan joutuvat tarkistamaan työkäytäntöjään ja mielipiteitäänkin – tyttäreni saa minut kiinni harva se päivä jumiutuneista käsityksistä.
Aika huima haaste tällainen työnantajapolitiikka on paitsi nuorille myös ay-toiminnalle. Jos jo pelkästään omista oikeuksista kiinni pitäminen tekee sinusta ei toivotun ja hankalan, kuka enää ryhtyy ajamaan muiden asioita. Turha sanoa, ettei ay-toiminta kiinnosta. Se pelottaa, ja näemmä syystä.
Tällaisena vanhan liiton naisena olen korostanut journalistiksi opiskelevalle tyttärelleni järjestäytymisen ja solidaarisuuden tärkeyttä.
Ilmeisesti neuvoni ovat olleet ihan päin seiniä: olisiko parempi opastaa nuorta olemaan mahdollisimman itsekäs, mutta samaan aikaan kuitenkin nöyrästi taipumaan polvilleen palkkaavien päätoimittajien edessä, jotta joskus ehkä mahdollisesti pääsee edes kesätoimittajaksi?
Leena Mallat
Kirjoittaja on Vivan toimittaja, journalistiopiskelijan äiti.
