Katsoa, nähdä ja kertoa

On sietämätön helle, mutta kuvaaja hikoilee virka-asussaan, jonka muodostavat nailonpaita, tumma puku ja ja kapea solmio. Sylvi Kekkonen saakin aiheen kysyä valtiojohtajien autosaattueen vierellä läähättävältä Avun Martti Brandtilta:

”Raskasta varmaan tuo lehtikuvaus?” Ammatin raskautta ja ihanuutta voi tarkastella muistakin näkökulmista kuin Tunisian-valtiovierailulla kirjatun anekdootin valossa.

Kaksi niistä on dokumentoitu Martti Brandtin ja Hans Paulin työtä ja ajatuksia esitteleviin teoksiin. Kumpikaan herroista ei ole kirjanjulkaisijana ummikko, mutta nämä uutuudet tuovat tervetulleen täydennyksen suomalaisten lehtikuvaajien elämäntyötä käsittelevään bibliografiaan.

Martti Brandtin ura kesti lähes 40 vuotta, Hans Paulin hiukan kauemmin. Brandt lopetti Avussa 1994, Paul Hufvudstadsbladetissa 2009. Aikakaudet ja kohteetkin menevät siis monin osin päällekkäin. Heidän edellisetkin teoksensa sattuivat ilmestymään samana vuonna 2003, mutta muuten yhtäläisyysmerkkien veto herrojen välille on tarpeetonta. Hyvät kuvaajat erottuvat aina työllään paitsi niistä tavallisemmista myös toisistaan.

Hienojen kuvien lisäksi näiden kirjojen ansio on siinä, miten veteraanit avaavat tekstiosuuksissa ajatteluaan ja suhtautumistaan työhönsä. Rakenteellisesti tekstin ja kuvien suhde on ratkaistu hyvin eri tavoin.

Tarinoissa kuvien takaa Martti Brandt käy läpi uraansa eräänlaisena keikkapäiväkirjana. Rauni Magnusson on toimittanut päähenkilön kertomukset yli sadaksi lyhyeksi muisteloksi, joihin limittyy edustava kokoelma Brandtin keskeistä tuotantoa. Vaikutelma ei ole sattumalta sirpaleinen – samanlaista tehtävästä ja keikasta toiseen taivaltamistahan itse työkin oli. Brandt näkee kuvaamisen aika käytännöllisenä toimintana, jossa arkiset vastukset ja ”oman” kuvan löytäminen hoidetaan kekseliäisyydellä ja sitkeydellä. Samanlaiset ovat omatkin muistikuvani 1980-luvun Avusta: Martti tuotti paljon hiljaisen huumorin sävyttämää kuvaa, mutta myös riipaisevaa sosiaalireportaasia. Aikakautensa soturina Brandt puolustaa yhä vahvasti mustavalkoista kuvaa.

Hans Paulin Möten på vägen alkaa laajalla haastattelulla, jonka on tehnyt toimittaja Annika Rentola. On journalistisesti oivaltavaa keskittyä muutamaan vahvaan teemaan, joissa Paulin eetos ja moraaliset painotukset nousevat vahvasti esille. Kronologisesti etenevän kuvakavalkadin kuvatekstit ovat lyhyitä, ja hyvä niin, koska nämäkin kuvat puhuvat itse.

”Mina bilder har inget värde utan en kritisk läsare och de som ser bilder borde också reflektera över det som blev utanför, det som bildar ramen till det som syns, ”Hans Paul sanoo. (”Minun kuvillani ei ole mitään arvoa ilman kriittistä lukijaa, ja niiden jotka katsovat niitä, pitäisi myös ottaa huomioon se, mitä jäi ulkopuolelle – näkyvissä olevan kehykset.”)

Möten på vägen. Hans Paul, bilder ur en pressfotografs arkiv. Texter & dikter Annika Rentola. Söderströms förlag 2010. 176 sidor.

Tarinoita kuvien takaa. Martti Brandt lehtikuvaaja. Toim. Rauni Magnusson, Musta Taide 2010. 122 sivua.

Kysymyksiä, ei vastauksia

Johanna Sumiala: Median rituaalit. Johdatus media-antropologiaan. Vastapaino 2010. 174 s.

Mikä saa kaksi miljoona suomalaista seuraamaan linnan juhlia? Miksi poptähti Michael Jacksonin kuolema nousee maailmanlaajuisesti median ykkösaiheeksi?

Mediatutkija Johanna Sumialan mukaan syynä ovat median rituaalit. Rituaalien perinteinen tehtävä on ollut antaa ihmisille yhteisyyden kokemuksia. Nykyään ajan ja paikan rajat ylittävä media pystyy tarjoamaan ihmisille näitä kokemuksia.

Itse aihetta tärkeämpi onkin media, joka yhteisyyden kokemuksen luo. Media vetoaa ihmisiin siksi, että pirstoutuneessa maailmassa ihminen on entistä yksinäisempi ja ahdistuneempi.

Toisaalta media käyttää yksinäisyyden pelkoa valtansa vahvistamiseen ja taloudellisen tuloksen kasvattamiseen. Voiko median valtaa vastustaa, ja miten se tapahtuisi? Sumiala ei tarjoa ongelmaan vastausta.

Aihetta olisi, sillä muistammehan natsit, jotka keksivät median mahdin. He kokosivat median avulla ahdistuneet ja yksinäiset suuren johtajan ja hakaristilippujen ympärille. Ehkä tulisi vain yrittää kohdata oma yksinäisyys ja ahdistus. Se on aidon ihmisyyden lähtökohta, minkä eksistentialistitkin aikoinaan oivalsivat.

Pekka Wahlstedt

Epäsuhta ja sen selitykset

Iiris Ruoho ja Sinikka Torkkola: Journalismin sukupuoli. Vastapaino 2010. 240 s.

Naisia on nykyään mediassa töissä enemmän kuin miehiä. Kuitenkin heitä väheksytään ja heille uralla eteneminen on vaikeaa. Journalismin sukupuoli yrittää selvittää, mistä tämä epäsuhta johtuu.

Kirjan mukaan arvostetut sanomalehdet ja koviin faktoihin perustuva uutisjournalismi samastetaan miehisyyteen. Aikakauslehtien arkeen, ihmissuhteisiin ja viihteeseen keskittyviä juttuja pidetään naisten alana. Kuitenkin journalismin sukupuolesta vaietaan jopa alan koulutuksessa ja oppikirjoissa.

Sukupuolijaot voidaan purkaa, koska ne eivät ole luonnon luomia, vaan kulttuurisesti rakennettuja. Samoin sanomalehtien ja aikakauslehtien välinen arvohierarkia on aikansa elänyt. Tästä kertoo jo se, että suuren yleisön tarpeita palvelevien aikakauslehtien levikki on kasvanut räjähdyksenomaisesti.

Kirjan huono puoli on, että se ei juuri arvostele journalismin kaupallistumista ja tärkeiden aiheiden viihteellistymistä. Arkeen ja ihmissuhteisiin keskittyvä journalismi tulisi nostaa kunniaan, mutta se pitäisi myös osata erottaa niitä hyödyntävästä juorujournalismista.

Muuten vakavan ja kevyen journalismin välinen hierarkia vain kääntyy ympäri, ja kevyt kaappaa koko journalismin kentän.

Pekka Wahlstedt

Ohjeita haastateltavalle

Håkan Lind – Jenny Lindahl Persson – Martin Borgs: Medietränad. Norstedts Akademiska Förlag 2005. 271 s.

Vaikka Medietränad on jo vähän vanhempi ohjekirja haastateltaville, se kannattaa mainita tässä yhteydessä. Kirja on vetävästi kirjoitettu, informatiivinen toimittajillekin ja hauska. Medietränad ohittaa kirkkaasti sekä Rongen että alan suomalaiset kirjaset.

Kirjoittajakolmikosta Håkan Lind on mediakonsultti, Jenny Lindahl Persson vasemmistonuorten entinen puheenjohtaja ja Martin Borgs lobbari ja maltillisen kokoomuksen ex-tiedotuspäällikkö.

Luottamuksen luominen, mielistely, haastattelun muka lopettaminen, hiljaisuus, ”monet sanovat, että”, vastausten uudelleenmuotoilu – siinä temppuja, joita toimittajat kirjan mukaan haastattelutilanteessa käyttävät.

Kirja myös neuvoo, kuinka haastateltavat voivat väistää ikävät kysymykset, siirtää haastattelun miellyttävimmille aihealueille ja johdattaa toimittajan kysymään oikeampia kysymyksiä.

Arvostelua eivät saa osakseen vain toimittajat, vaan myös poliitikot ja yritysjohtajat, jotka eivät ole ymmärtäneet käyttää tai muistaa mediakonsulttien opetuksia.

Ja on kirjassa jotain tuttuakin, ensimmäisen luvun otsikko kuuluu: ”Mitä tehdä, kun Janne Josefsson seisoo eteisessä?”

Timo-Erkki Heino

Janne tulee, oletko valmis?

Paul Ronge: När Janne Josefsson ringer – så klarar du pressen. Optimal 2009. 224 s.

Ruotsin television tutkivan Uppdrag Granskning –ohjelman Janne Josefsson on Ruotsin tunnetuin toimittaja. Ruotsalaiset tietävät, että silloin kun Janne Josefsson soittaa, puhelimen toisessa päässä asiat eivät ole hyvin.

Paul Ronge on viestintäkonsultiksi siirtynyt entinen toimittaja. Nykyisenä toimittajana kirjaa voi lukea kahdella tavalla. Joko murskakritiikkinä toimittajien ammattikäytäntöjä ja -etiikkaa kohtaan tai sitten käänteisenä ohjekirjana. On hyvä olla perillä siitä, mitä meidän toimittajien toimintatavoista juttujen kohteille kerrotaan.

Kun toimittaja soittaa, hän on aiheen lisäksi jo valinnut näkökulman ja roolin haastateltavalle. Rongen mukaan rooleja on kolme: Daavid eli pieni ihminen eli uhri, Goljat eli valtaapitävä eli syyllinen ja Ekspertti.

Haastateltavan on syytä selvittää, mikä on hänelle kaavailtu rooli. Koska toimittaja lähtökohtaisesti on pienen ihmisen puolella, parasta mitä Goljat voi tehdä, on yrittää haastattelun aikana muuttua Goljatista Ekspertiksi, opastaa Ronge.

Kirjan huipennuksena Ronge sitten neuvoo yksityiskohtaisesti, mitä tehdä kun Janne Josefsson soittaa. Sitä ennen on kuitenkin ollut liikaa löysää tekstiä ja toistoa.

Timo-Erkki Heino