Ystävä sä lapsien
”Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan.”
Tällä Paavalin ohjeella ratsastava porukka jäi niukasti kakkoseksi Helsingin hiippakunnan piispaa valittaessa.
Tehtävään äänestettiin nainen, mikä sai säpinää toimituksiin. Silti Irja Askolan haastattelut noudattivat totuttua kaavaa, jossa huolestuttavat ilmiöt nousevat esille, mutta oikein ikäviä asioita ei silti ruveta perkaamaan.
Uskonto- ja kirkkojournalismin perinteeseen ei myöskään kuulu kysellä papeilta ja piispoilta ihan perusasioita, kuten esimerkiksi sitä, arveluttaako yhtään kiivetä pyhäaamuisin saarnaspönttöön vannomaan aikuisille ihmisille, että minä se uskon pyhästä hengestä sikiämiseen eli neitseestä syntymiseen.
Turvallista keskikaistaa köröttävä uskontojournalismi varoo valitsemasta puolta silloinkaan, kun hyväksikäytetyn lapsen etua vastassa ovat rippisalaisuus ja joidenkin kirkollisten piirien halu asettua lainkäytön yläpuolelle.
Alkukohun jälkeen toimitukset näyttävät tyytyneen siihen väitteeseen, että ripin avaaminen saa lasten hyväksikäyttäjät pitämään mölyt mahassaan.
Tämä selitys väheksyy lapsiuhrien rippiä ja unohtaa, että ripillä paljastuu muitakin rikoksia, joista maallisessa maailmassa kuuluu saada rangaistus.
Kirkko ei ole ainoa taho, jonka suojissa lapsia ja muita puolustuskyvyttömiä on käytetty hyväksi. Mutta rehellisen tiedonvälityksen tehtävä on perata nämäkin tunkiot. Meidän ammattikunnallamme on Journalistin ohjeissa ja toimitusten omissa säännöissä sakramenttia tarpeeksi.
