Uutisista tyhjä maa

Kirjoittaja on Lapin yliopiston arktisen keskuksen tiedeviestintäpäällikkö.

Hyvä journalismi perustuu faktoihin. Mutta kuten jokainen JSN:ssä alaistaan puolusteleva päätoimittaja osaa selittää, kolumnissa sallitaan kevyempikin ote. Tässä siis väite, joka ei perustu tutkittuun faktaan, vaan silkkaan näppituntumaan: journalismi tarjoaa yhä vähemmän tietoa siitä, mitä Suomessa oikeastaan tapahtuu.

Tuntuman pohjana on melko ahkera kuljeskelu työn, suvun tai huvin vuoksi pitkin poikin tätä hienoa maata pohjoisesta etelään, lännestä itään (ei ole mitään parempaa meditointipaikkaa kuin pikavuoro). Vieraita lehtiä selatessa ja ihmisiä kuunnellessa huomaa kiinnostavia uutisia, joista kyseisen paikkakunnan tai maakunnan ulkopuolelle ei ole kantautunut mitään sanaa.

Saattaa myös lukea tai kuulla uutisia, jotka ovat viheliäisen löysiä. Paikallisia asioita ei ole älytty liittää mihinkään laajempaan yhteyteen, vaan niitä käsitellään jotenkin ainutkertaisina. Tai sitten törmää asioihin, joista ei muista lukeneensa tai kuulleensa yhtään uutista missään, vaikka kaiken järjen mukaan aihetta olisi.

Journalismin kunniatehtävänä on alan alkuhämäristä asti ollut välittää tietoa, kertoa uutisia ja kaivaa asioita esiin. Se oli silloin joskus. Nyt tehtävänä näyttää pitkälti olevan ihmisläheisyyden, ilmiökeskeisyyden ja nopean ohuen kommentoinnin edistäminen.

Koko pääkaupunkiseudun ulkopuolinen Suomi (siis suurin osa maan väestöstä, elinkeinoista ja yliopistoista) tuntuu tuottavan valtakunnalliseen julkisuuteen satunnaisia ilmiöitä, ei asioita.

Sama toistuu maakuntien sisällä. Mitä tapahtuu pikkukaupungissa, jota ei enää oikeasti vahdi uutismielessä yksikään paikallislehteä isomman välineen toimittaja?

Kaikkien lehtien aluetoimitusten verkko on suuresti ohentunut. Toimituksellinen yhteistyö on samalla kasvanut. Kunniassa on monimediatoimittaminen ja yleisosaaminen, ei pitkän linjan erikoistuminen.

Näin on saatu aikaan pirtsakan oloisia mediatuotteita. Mutta samalla on synnytetty jäytävä tunne siitä, että aivan liian paljon jää kertomatta. Etenkin sellaista, jonka päätyminen uutiseksi edellyttää toimittajalta hoksaamista, läsnäoloa, yhteyksien oivaltamista, aikaa. Tätä niukkuutta on vaikea yksilöidä tai todentaa. Sen vain jotenkin aistii.

Aluetoimittajien ammattikunta vetää viimeisiään, uutisista ei kilpailla. Eikä asioihin palata, koska ihmisten oletetaan kuulleen uutiset jo jostakin. Mistäköhän?