Fikserin on tehtävä samaa juttua kuin toimittaja
”Valitsemalla hyvän on jo käytännössä tehnyt työt”, sanoo maailman kriisipesäkkeitä kiertänyt Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Pekka Hakala.
Hakala tietää, millaista on saada epäluotettava fikseri.
Hakala ja valokuvaaja Hannes Heikura olivat kesällä 2007 tekemässä juttua Afganistanin huumetuotannosta Helmandin maakunnassa. Hakalan mukaan heitä avustanut nuori mies osoittautui täydelliseksi roistoksi. Mies lypsi palkkion etukäteen ja puhui huonoa englantia.
”En tiennyt, oliko hän myymässä meitä talebaneille”, kuvailee Hakala.
Hakala on raportoinut maailman kriisipesäkkeistä parinkymmenen vuoden ajan.
Kun tositoimiin on päästävä mahdollisimman nopeasti, fikserin on hoidettava lähes kaikki haastateltavista majoitukseen. Paikan päällä fikseri on toimittajan kulttuurinen ja kielellinen tulkki.
”Suomessa peruskeikalla pärjää ilman fikseriä, koska täällä puhutaan hyvin englantia.”
Hakala korostaa journalistista ammattitaitoa.
”Paras lopputulos syntyy, kun toimittaja ja fikseri ovat samalla aaltopituudella; tekevät samaa juttua tai juttusarjaa.”
Usein ammattitaito on kuitenkin liikaa pyydetty. Monissa maissa esimerkiksi käsitys sananvapaudesta on varsin ahdas.
”Moni ajattelee, että kaikkeen pitää anoa lupa.”
Hakalan oma unelmafikseri sattui kohdalle samassa maassa kuin se huonoin. Elettiin joulukuuta 2001, ja Yhdysvallat oli juuri syössyt taleban-kapinalliset vallasta Afganistanissa.
Hakala oli ylittämässä rajaa Pakistanin puolelta ja vailla fikseriä. Boston Globe -lehden toimittaja oli jo löytänyt omansa ja ehdotti, että hän ja Hakala käyttäisivät samaa nuorta helmandilaista miestä.
”Mies hallitsi paikallisen kulttuurin ja sai kaikki ovet aukeamaan. Hänen täytyi olla tärkeästä suvusta tai klaanista.”
