Vankilassa Ugandassa
 |
”Saanko nähdä passisi? Onko sinulla lupa olla täällä?”
Keski-ikäinen mies, jolla on terävät kasvonpiirteet, tuijottaa minua suoraan silmiin. Äänensävystä päätellen ei ole epäilystäkään, etteikö hän olisi tosissaan.
Kaivan esiin passini ja todistuksen siitä, että olen journalistiikan vaihtoopiskelija Tansaniassa, mutta tuikea mies ei näytä vakuuttuneelta.
”Olen pahoillani, mutta minun täytyy hieman vaivata sinua”, hän sanoo, takavarikoi passini ja pyytää seuraamaan mukanaan poliisilaitokselle Hoimaan.
Olen tullut läntiseen Ugandaan, Albertjärven rannalla sijaitsevaan pieneen Kaison kylään laatimaan reportaasia siitä, miten läheiset öljylöydöt vaikuttavat paikalliseen väestöön. Aihe on herkkä, ja tuntemattomia kohtaan ollaan epäluuloisia – sen koen konkreettisesti.
Yritän kahden päivän ajan turhaan selvittää poliisiasemalla, että olen vain opiskelija, että minut on kutsuttu Dar es Salaamin yliopistoon Tansaniaan ja ettei minulla ole ollut aavistustakaan siitä, että tavallisten kyläläisten haastattelemiseen tarvitaan lupa, vaikka sitten kylä sijaitsisikin öljyalueen kupeessa.
Selvitykseni kaikuvat kuuroille korville. Minut viedään pääkaupunkiin Kampalaan syytettynä siitä, että olen ylittänyt viisumiin merkityn toimivaltani. On siis selvää, että asiasta nousee oikeusjuttu. Minut viedään tutkintavankeuteen Kampalan pääpoliisiasemalle oikeudenkäyntiä odottamaan. Minut komennetaan riisumaan kenkäni, sukkani ja vyöni sekä rekisteröimään kaikki arvoesineeni.
Vankila muodostuu kahdesta suuremmasta kellarihuoneesta, muutamasta pienemmästä sellistä sekä karusta käymälästä. Ilma on tunkkainen ja valaistus heikko. Kalustusta ei ole, ainoastaan vilttejä, joita on levitetty lattialle makuusijoiksi. Vartijoita ei näy. On vangittujen asia pitää järjestystä yllä.
Tunnelma ei kuitenkaan ole vihamielinen tai pelottava, vaan avoin ja suorastaan tuttavallinen.
”Täällä alhaalla ollaan, veljet. Me jaamme kaiken”, sanoo kookas, erittäin ystävällinen liberialaismies.
Neljäntenä vangitsemispäivänä minut viedään oikeuteen. Syyttäjä lukee syytteen mekaanisesti ja myönnän, että olen selvittänyt huolimattomasti, millaisia lupia ennen maahantuloa vaaditaan. Tuomari ilmoittaa yhtä mekaanisesti, että hän antaa tuomionsa seuraavana päivänä.
Minut siirretään käsiraudoissa vihreään, panssaroituun bussiin, joka vie minut yhdessä noin viidenkymmenen muun vangin kanssa Luziravankilaan.
Viiden kaltereiden takana vietetyn päivän ja neljän yön jälkeen sekä monen tunnin hermostuneen odottelun jälkeen saan lopulta kuulla tuomioni: selviän varoituksella. Poistun oikeussalista helpottuneena ja hämmästyneenä lievästä tuomiostani.
Tapaan ugandalaisen ystäväni, ja ilmenee, etten suinkaan selvinnyt helpolla omin ansioin.
Ugandalainen ystäväni oli lobannut kulissien takana kahden päivän ajan vapauttamiseni puolesta. Ilman kontakteja tai rahaa on vaikea edetä ugandalaisen oikeusjärjestelmän rattaissa.
Näiden painostustoimien ansiosta saan suhteellisen nopean oikeudenkäynnin ja lievän tuomion. Telkien taa jää minua vähemmän onnekkaita ugandalaisia, joilla ei ole sen paremmin kontakteja kuin rahaa. Heidän pitää yhä odottaa tapauksensa käsittelyä. Monet heistä tullaan vapauttamaan, mutta vasta kun he ovat viettäneet vankilassa viikkoja, kuukausia, ehkä vuodenkin.
Kirjoittaja opiskelee Helsingin yliopistossa ja työskentelee freelance-toimittajana.
