Elävä idealisti

Ryhdikäs mies astelee myhäillen kohti leiriä, jossa Yhdysvalloista takaisin Meksikoon karkotetut maahanmuuttajat kokoavat itseään ennen uutta suunnitelmaa.

Hymyilevä toimittaja Miguel Turriza astuu sisään katokseen, missä vaitonaiset onnenetsijät istuvat päät painuksissa. Turrizalla on yllään työnantajansa televisiokanava Mexicanalin vaaleanruskea liivi. Apupoika siirtelee kameraa.

USA:sta käännytetyt ihmiset kertovat tarinansa toimittajalle, joka ei etsi kysymyksiä lunttilapuista eikä väistä epätoivoista katsetta.

Uutispätkä syntyy ja reportteri lähtee lounaalle. Hymy ei katoa huulilta, mutta Turriza huokaisee.

”Minä olen toimittaja, Meksikossa käydään sotaa. Haluan kertoa siitä, mutta en voi.”

Muuttoliike Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla on yksi Miguel Turrizan vakioaiheista. Rio Bravo -jokeen hukkuneet, karkotetut lapset ja särkyneet unelmat ovat toki tärkeitä asioita, mutta Turriza on turhautunut.

Huumesota ja mafian aiheuttama turvattomuus ovat läsnä etenkin rajaseudulla joka sekunti. Ne vaikuttavat kaikkien elämään, mutta niistä on vaiettava.

Turriza asuu Koillis-Meksikossa Reynosan teollisuuskaupungissa ja raportoi kotikulmillaan, eli Tamaulipasin osavaltion pohjoisosissa. Vielä muutama vuosi sitten journalismi oli vapaampaa kuin nyt.

Huumesota on tullut kaupunkiin ja taistelut ovat kiristyneet. Kartellit ottavat yhteen keskenään tai armeijaa vastaan.

”Ennen juostiin heti paikalle, kun jotain tapahtui. Nyt annetaan tilanteen rauhoittua ja sitten vasta katsotaan, voiko asiasta kirjoittaa jotain.”

Esimerkiksi kartellien välikohtaukset jätetään lähes aina raportoimatta.

”Media vaikenee, vaikka koko kaupunki olisi kuullut laukaukset, nähnyt tiesulut ja mafian maasturit.”

Aiemmin yleisö syytti toimittajia pelkureiksi, jos huumesodan käänteistä ei kerrottu uutisissa.

”Nyt kaikki ymmärtävät, että kyse on ihmishengistä. Tämä on koko kansan vastuuttomuutta, me  olemme kaikki yhdessä pelokkaita ja raukkoja.”

Turrizan mukaan toimittajat ovat oppineet rajat. Kukaan ei tule sanomaan, mitä saa ja mitä ei saa julkaista. Itsesensuuri toimii.

Käytännön työ on oikeasti vaarallista. Ennen mikrofoni tai lehtiö oli suojakilpi, nykyään niillä ei ole mitään väliä.

”Jos teet juttua ja joudut keskelle välikohtausta, ei auta vaikka kamerassa lukee ’uutiset’. Jompi kumpi puoli ampuu sinut kyselemättä”, Turriza toteaa.

Vielä vuoden 2009 alussa Turriza sai tehtyä ja julkaistua uutisia kartellien taisteluista – hänestä on jopa YouTubessa video, jossa hän kyykistyy luotisateelta suojaan ja jatkaa raportointia asfaltin pinnasta.

Tänä vuonna mafia muilutti hänet.

”Totta kai pelotti. Olin aseistettujen miesten kyydissä, kiväärien ja käsikranaattien keskellä”, Turriza sanoo.

Turrizaa ei tapettu, vain materiaali tuhottiin. Miksi henki säästyi?

Vastaus on monimutkainen, sillä toimittajakuolemat ovat hänen mielestään vaikea aihe: Meksikossa toimittaja kuolee harvoin pelkästään siksi, että hän on julkaissut jotakin kiellettyä, vaikka sitäkin joskus tapahtuu. Itsesensuurista kieltäytyviä journalisteja on todella vähän.

”Mutta on henkilöitä, jotka ilmoittavat olevansa toimittajia. Tosiasiassa heidät on palkattu hankkimaan tietoa jollekin osapuolelle, mafialle, poliisille tai sotilasjoukoille, ja he käyttävät ammattia hyväkseen. Silloin koko ammattikunta joutuu vaaraan.”

Toisin sanoen kaikki toimittajina tapetut eivät välttämättä ole olleet aitoja toimittajia. Nyt Turriza näkee tilanteen osittain parantuneen. Mafia ja armeija tuntevat ne 10-15 riippumatonta journalistia, jotka toimivat hänen kanssaan samalla alueella.

”Minua ei ole tapettu, koska he tietävät, että olen vain reportteri. En ole kenenkään puolella ja haluan vain tehdä työni.”

Mutta tietenkin jatkuva vaaratilanne vaikuttaa Turrizan toimintaan.

”Kun selvisin mafian varoituksesta elossa, tajusin, että fyysinen koskemattomuus menee ammattilaisen turhautumisen edelle – mieluummin elän kuin julkaisen.”

Keneenkään ei nykyään voi luottaa. Ennen Turrizalla oli tuttuja lähteitä, mutta nyt luottamus on menetetty.

”Korruptio on suuri ongelma. Joku saattaa peitellä asioita tai toimia rikollisten pussiin, ja aina pitää itse tarkistaa tiedot. Nykyään toimittaja tekee moninkertaisen työn samalla palkalla kuin ennen. Aikaa työhön menee paljon aiempaa enemmän.”

Toimittajien suhde vallanpitäjiin on etäinen, koska viranomaiset eivät voi taata kenenkään turvallisuutta. Luodista voi saada keskellä päivää työmatkalla. Kukaan ei turvaa, kaikkia täytyy epäillä.

Turriza saa myös rikollisjärjestöiltä tiedotteita selkkausten kulusta. Tiedote on vain yksi lähde muiden joukossa, kun toimittaja muodostaa kokonaiskuvaa miettiessään, mitä voidaan julkaista.

”Aika usein asioita myös peitellään. Kymmeniä henkiä vienyt luotien, pommien ja kranaattien värittämä välikohtaus muuttuu liikenneturmaksi, jossa kuoli pari ihmistä.”

Turriza ei ole menettänyt motivaatiotaan. Hän rakastaa työtään. Mutta ammattiylpeys – sen voi säilyttää vain kuollut journalisti.

”Meksiko joutuu maksamaan vielä sukupolvien ajan siitä, että emme pysty vaatimaan viranomaisilta turvallisuutta.”

Turriza valmistui yliopistosta täynnä intoa vuonna 1988. Niin sanotut hyvät ajat jatkuivat pitkään, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälin yli. Hänen mukaansa moni vanha toimittaja ei ole vaihtanut alaa, mutta uudet sukupolvet harkitsevat sitä koko ajan. Nuoret eivät ole valmiita vaaralliseen työhön ilman turvaa ja kunnon palkkaa.

”Menetämme hyviä, älykkäitä nuoria toimittajia muihin ammatteihin. Meksikon journalismi huononee. Se on surullista.”

Turriza kuvaa itseään idealistiksi, joita Meksikon toimittajakunnassa on vähän. Hän jaksaa uskoa sananvapauden ja toimittajan arvostuksen paluuseen.

”Mutta siitä puhumista pidetään vähän tyhmänä haaveiluna.”