Vapaus koitti

Kolmen kimppa. Helsingin Sanomien entiset toimittajat Leena Virtanen, Anu Silfverberg ja Susanna Niinivaara työskentelevät yhdessä Helsingin kalliossa sijaitsevassa työhuoneessa.

Huoneiston esittely on päättynyt Helsingin Kalliossa, ja kolme toimittajaa astuu kiireesti sisään läheiseen kahvilaan. He asettelevat pöydälle mahdollisen työhuoneen pohjapiirroksen. Anu Silfverberg, 36, Susanna Niinivaara, 43, ja Leena Virtanen, 50, ovat tuoreita freelancetoimittajia. Vaikka he etsivät työhuonetta yhdessä, kukin irtisanoutui Helsingin Sanomista eri aikaan. Ensin lähti Silfverberg loppuvuodesta 2008.

Samana vuonna Sanoma News tarjosi säästökeinona Helsingin Sanomien toimittajille vapaaehtoisia eropaketteja. Se ei ollut Silfverbergin, Niinivaaran tai Virtasen eron syy, eivätkä he edes olisi kuuluneet pakettien piiriin. Silfverberg työskenteli toimittajana lehden sunnuntaitoimituksessa. Hän kertoo rakastavansa editointia. Sellaista työtä ei kuitenkaan ollut tarjolla.

”En halunnut uutistöitä. Editoivan toimittajan paikkoja taas oli vähän, eikä niitä täytetty jonotussysteemillä tai sillä, että sai kokeesta kympin”, Silfverberg sanoo.

Työnsä ohessa hän oli vieläpä kirjoittanut romaanin.

”Tajusin, ettei kirjan kirjoittaminen enää onnistuisi työvuorojen jälkeen.”

Silfverberg alkoi pohtia, että ehkä kuluneet kymmenisen vuotta Hesarin toimittajana riittivät. Hän listasi työsuhteessa olon hyötyjä ja tappioita.

”Pluslistaan jäivät lopulta eläketurva, henkilöstörahasto, vakituisuus ja työtoverit.”

Ne eivät riittäneet.

”Olin sitä paitsi aina ollut mielettömän Hesari-sitoutunut. Mietin sitten, kannattaako pörssiyhtiöön oikeastaan sillä tavalla sitoutua.”

Freelanceriksi jääminen Hesarista on sen verran harvinaista, ettei Silfverberg onnistunut löytämään ketään, joka olisi voinut kertoa hänelle kokemuksistaan.

”Yleensähän sieltä lähdetään esimiestehtäviin muualle. Tuntui vaikealta tehdä päätöstä, kun kaikki tuntui viittaavan vain siihen, että olen tullut hulluksi. Itseäkin alkoi huvittaa, kun tuijotin Googlen ruutua, jossa luki ’Hakusi – Helsingin Sanomista lähteneet toimittajat – ei vastaa yhtään sivua’.”

Mutta Silfverberg ei ollut ainoa asiaa pohtinut. Helsingin Sanomissa tapahtui tuolloin suuria muutoksia, kun toimituksen johto alkoi vaihtua, eikä eläkkeelle jäävien toimittajien tilalle palkattu uusia.

”Kun olin eronnut, monet irtisanoutumisesta haaveilleet soittivat. He kysyivät, miten tulin toimeen ja olinko katunut. Vastaukset ovat ’hyvin’ ja ’en’.”

Yksi asiaa miettinyt oli kulttuuritoimittaja Leena Virtanen. Hän oli ollut kierrossa Nytissä eikä yksinhuoltajana halunnut enää vuorotyöhön. Kulttuuritoimituksestakin oli vähennetty väkeä ja työmäärä lisääntynyt valtavasti.

”Duuni oli muuttunut pakkotahtiseksi”, Virtanen kuvaa.

”Oli tapahtunut paljon muutoksia, ja tunsin itseni ulkopuoliseksi.”

Muuta kuin vuorotyötä melkein 20 vuotta Helsingin Sanomia palvelleelle Virtaselle ei ollut varmasti tarjolla.

”Minä ja Anu korostamme kirjoittamisen merkitystä. Onko niin, että Helsingin Sanomissa ei ole enää riittävästi paikkoja, joissa kirjoittaa?”

Virtanen mietti lehdistön tulevaisuutta ja rooliaan siinä.

”En halunnut, että joskus 55-vuotiaana saisin pelätä irtisanomista.”

Hän lähti itse, vuosi Silfverbergin jälkeen. Ihmettelijöitä on riittänyt, kuten Silfverbergin ja Niinivaarankin tapauksessa.

”Hesarista lähteminen on niin radikaalia, että minun on luultu lähteneen ovet paukkuen”, Virtanen sanoo.

”Se ei pidä paikkaansa.”

”Hesari on päätepysäkki. Siitä tulee iso osa ammatti-identiteettiä: ollaan Hesarin toimittajia, ei vain toimittajia.”

Susanna Niinivaaran irtisanoutumista helmikuussa 2010 säestivät erilaiset huhut.

”Olin mennyt kesällä naimisiin. Puhuttiin, että minulla on rikas arkkitehtimies, joka varmaan elättää minut”, Niinivaara kertoo.

Toinen ajatus oli, että neljä vuotta Moskovassa puurtanut Niinivaara halusi välillä ottaa rennosti. Mutta siitäkään ei ollut kyse. Niinivaara oli kirjeenvaihtajana Helsingin Sanomien nykyään salliman enimmäisajan. Hän alkoi hyvissä ajoin keskustella lehden johdon kanssa siitä, mitä työtä hän kotitoimituksessa alkaisi tehdä.

”Olin hyvin innostunut. Ammattitaitoni oli kehittynyt hurjasti. Halusin päästä käyttämään Venäjän-tuntemustani Helsinkiin tultuani”, Niinivaara sanoo.

Sopivia paikkoja olisivat olleet politiikan- tai pääkirjoitustoimitus; ulkomaiden deskiin Niinivaara ei halunnut.

”Ei minulle missään vaiheessa sanottu, että ei, mutta keskustelut eivät johtaneet mihinkään.”

Niinivaara päätyi taloustoimitukseen seuraamaan maataloutta ja rakentamista. Hän viihtyi siellä kuukauden, kunnes sanoi itsensä irti. Hetki oli sopiva.

”Moskovassa oli niin hauskaa, että oli kiva lähteä, kun juhlat olivat parhaimmillaan. En halunnut muuttua marisevaksi HS:n toimittajaksi.”

Venäjällä karttunutta kokemustaan hän pääsi heti hyödyntämään muun muassa Suomen Kuvalehden kolumnistina. Viime kesänä hän osallistui ulkoministeriön tilaaman kirjan kirjoittamiseen ja valmistelee parhaillaan toista tietokirjaa.

Pienyhteisö. Työkaverit voi saada ilman työpaikkaakin, toteavat Susanna Niinivaara, Leena Virtanen ja Anu Silfverberg.

Niinivaara on kolmikosta ainoa, joka ei ole jatkanut Helsingin Sanomissa avustajana. Moskova oli hyvä koulu Hesari-riippuvuudesta eroon pääsemiseksi.

”Siellä en tehnyt kehenkään mitään vaikutusta olemalla Helsingin Sanomien toimittaja”, Niinivaara kertoo ilmoittautumisestaan erään tilaisuuden akkreditointipisteeseen Moskovassa.

”Sanoin venäjäksi, että olen Susanna Niinivaara Helsingin Sanomista Suomesta. Virkailija oli kuunnellut huonosti. Hän katsoi minua ja kysyi: ’Filippiineiltäkö?’”

Niinivaaran mielestä lehden monopolimainen asema aiheuttaa ”sairaan mediatilanteen”.

”Ajattelen, että minulla on mielettömän hieno ja tarpeellinen ammatti. On mielikuvituksen puutetta, jos ei keksi muita vaihtoehtoja kuin kirjoittamisen Suomen laajalevikkisimpään lehteen.”

Virtanen sanoo hesarilaisten ongelmaksi, että lehden valtava lukijamäärä on koukuttava.

”Opettelen siitä koukutuksesta parhaillaan eroon.”

Hän on tehnyt jonkin verran juttuja aikakauslehtiin, kuten Suomen Kuvalehteen ja Kotilieteen. Lisäksi hän kirjoittaa Helsingin Sanomiin tv-juttuja ja elokuvakritiikkejä, kuten Silfverbergkin.

Niinivaaran säännöllisiä asiakkaita ovat niin ikään Suomen Kuvalehti ja Kotiliesi.

”Mietin, että jos olisin jatkanut Hesariin kirjoittamista avustajana, miksi olisin ylipäänsä irtisanoutunut”, Niinivaara sanoo.

”Ei ole läsnäolopakkoa!” Silfverberg huudahtaa hymy kasvoillaan.

Hän sanoo, ettei elokuvasta pitkiä juttuja kirjoittavalle ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin Helsingin Sanomat. Halukkaita kirjoittajia on paljon enemmän kuin julkaisijoita, mikä näkyy palkkioissa. Lisäksi Silfverberg tekee jonkin verran kustannustoimittajan töitä, opettaa ja on kirjoittanut esseekokoelman Luonto pakastimessa, joka ilmestyi maaliskuussa. Kunnon freetoimittajan tavoin myös Virtasella on kirjaprojekteja. Hän kirjoittaa lastenkirjaa ja tietokirjaa.

Asiakaslehdet sen sijaan ovat Virtaselle kauhistus.

”Jos menee asiakaslehtipuolelle, menettää uskottavuutensa journalistina. Asiakkaan mieliksi kirjoittaminen ei ole ollenkaan toimittajan työtä”, Virtanen sanoo.

Silfverberg yhtyy heti näkemykseen: ”Ne ovat paskoja lehtiä.”

Niinivaara, joka tapansa mukaan on seurannut keskustelua eteerisenä, puuttuu aiheeseen.

”Minulla ei kyllä ole noin absoluuttista ajatusta. Eivätkö järjestölehdetkin ole asiakaslehtiä?”

Nykyiseen toimeentuloonsa kolmikko on tyytyväinen. Virtanen uskoo, että lehdet tulevat entistä riippuvaisemmiksi freetyövoimasta. Esimerkiksi Helsingin Sanomien D-niska täyttyy arkisin freelancereiden työpanoksesta. Työsuhteisia toimittajia on vähennetty kaikkialla. Freepalkkioita saisi kuitenkin korottaa. Virtanen kiittelee sitä, että Journalistiliitto tutkii jatkuvasti toimittajien ansioita.

Niinivaara sen sijaan pitää itseään nyt yrittäjänä, jonka on sovittava palkkionsa itse. Se on hänestä hyvä.

”Olen yhtä paljon toimittaja ja yrittäjä. Journalistiliitto ei neuvottele palkkioitani, vaan minä neuvottelen. Ennen minulla oli työnantaja, nyt asiakkaita. Viisautta on löytää asiakkaat, joiden kanssa on mukava tehdä töitä.”

Kolmikon mielestä freelancereiden kannattaa puhua palkkioistaan: avoimuus on kaikkien etu.

”Hesarissa jokin osasto voi maksaa avausjutusta kaksinkertaisen palkkion toiseen osastoon verrattuna”, Silfverberg sanoo.

Kaikki kehuvat freelancerin mahdollisuutta päättää itse päivärytmistään.

”Ennen tein töitä iltaisin ja viikonloppuisin. Siitä olen päässyt eroon”, Silfverberg sanoo.

Hän korostaa tekevänsä nyt vähemmän työtä kuin ennen. Kysymykseen, miten hän toivoo asioiden olevan vuoden kuluttua, hän vastaa:

”Ei tarvitse hirveästi muuttua miksikään”, Niinivaara kiittelee freelanceriuden tuomia ammatillisia mahdollisuuksia.

”Tein vuonna 2010 kaksi pitkää juttumatkaa Pohjois-Kaukasiaan, ja juttujani julkaistiin Suomen Kuvalehdessä ja Kotiliedessä. Näin laajat matkat eivät olisi Hesarin vakituisena toimittajana onnistuneet.”

Matkalla saamiaan tietoja hän voi käyttää myös myöhemmissä juttuprojekteissaan. Niinivaara ja Virtanen pääsivät irtisanouduttuaan TE-keskuksen avulla Aalto-ylipiston yrittäjäkurssille, jota he vuolaasti kehuvat. Tärkeää oppia he saivat muun muassa laskutuksesta.

Niinivaara työskentelee kommandiittiyhtiönsä nimiin, kun taas Virtasella on toiminimi. Vain Silfverberg laskuttaa verokortilla.

”En ole saanut kiinni siitä, mikä olisi yrityksen hyöty. Kaikki puhuvat verovähennyksistä, mutta voihan ne tehdä, vaikkei olekaan yrittäjä”, hän sanoo.

Tulevaisuus näyttää heistä lupaavalta. He toivovat työskentelevänsä pian yhteisessä työhuoneessa. Pitkän etsinnän jälkeen Silfverberg ilmoittaa, että työhuone on löytynyt Kalliosta. Niinpä huhtikuun alussa Silfverbergin plussalistalta putoaa vielä yksi työsuhteen etu, työyhteisön kun voi koota ilman työnantajaakin.