Routa- aika

Kaikki eivät edes tervehdi. Jossakin tapauksessa tosin on vaikea sanoa, onko kyse vihamielisyydestä vai ujoudesta. Sitä ei pysty tarkkaan erottamaan. - Toimittaja Leena Sharma, Suomen Kuvalehti

Kynän, lehtiön ja nauhurin lisäksi politiikantoimittajat joutuvat nykyään eduskuntaan lähtiessään pakkaamaan mukaan henkiset luotiliivit ja kypärän.
Ilmapiiri eduskunnassa on viime aikoina kiristynyt, ja monet kansanedustajat suhtautuvat työtään tekeviin toimittajiin entistä varautuneemmin.
Poliitikot ovat myös hyökänneet toimittajia vastaan julkisesti. Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja James Hirvisaari haukkui blogissaan syyskuussa toimittajia mätämuniksi, verenhimoisiksi hyeenoiksi ja valehtelevaksi roskajoukoksi.
”Journalismi on aina ollut hieno laji, mutta vanhaa vitsiä mukaillen 95 prosenttia toimittajista pilaa nykyisin koko ammattikunnan maineen. Itse suhtaudun median työskentelyyn erittäin kriittisesti ja jopa epäluuloisesti; tästäkin sinänsä ihan asiallisesta haastattelusta saadaan hyvin helposti pelkkä tarkoitushakuinen häväistysteksti. Kokemus on opettanut, että toimittajiin voi harvoin luottaa”, Hirvisaari sanoo.
Epäluulosta kertoo se, että hän suostui antamaan Journalistille vain sähköpostihaastattelun.
“Aion toimia ihan omilla ehdoillani. Haluan harkita tarkoin, mitä julkisuudessa sanon. Siitä mediaväki ei tykkää”, Hirvisaari kirjoitti blogissaan lokakuussa.

Eduskuntaan on noussut poliitikkoja, jotka suhtautuvat toimittajiin Hirvisaaren tapaan varauksella tai jopa vältellen. Se on uusi ilmiö, ja toimittajat ovat hämillään.
”Joidenkin perussuomalaisten suhde toimittajiin on kummallinen”, MTV3:n politiikantoimittaja Eeva Lehtimäki sanoo.
”He eivät tajua, että olemme osa demokraattista järjestelmää. Jos edustaa kansaa, täytyy kestää se, että jotkut ovat toista mieltä. Heidän velvollisuutensa on perustella sanomisiaan median kautta, eikä vain pyöriä blogistanissa ja nettielämässä. On helppoa elämää huudella puskissa, kun sata jätkää komppaa.”
Median normaali kriittinen asenne koetaan jopa salaliitoksi ja tarkoitushakuiseksi sabotoinniksi. Esimerkiksi Hirvisaari sanoo, että media yritti keväällä ”kaikin käytettävissään olevin keinoin” vaikuttaa vaalitulokseen siten, että perussuomalaiset eivät menestyisi vaaleissa.
Hirvisaari sanoo, että perussuomalaiset ei ole ainoa puolue, jonka niskassa median hyeenat roikkuvat.
”Viimeksi toimittajat olivat Mauri Pekkarisen kimpussa. Kaikki ovat nähneet kuvan torkkuvasta Astrid Thorsista. Ei ole kovin mieltä ylentävää toimintaa sellainen kuvien levittäminen.”
Perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho kirjoitti Hommaforumille viime toukokuussa, kuinka hän ei tarvitse mediaa mihinkään.
”Olin ystävällinen tai epäystävällinen, tuloksena on samaa paskaa. Tämä antaa tavallaan vapaat kädet suhteessa toimittajiin. Aina, kun ahdistaa, menen eduskunnan kahvilaan hymyilemään siellä norkoileville nukkavieruille puolipultsareille, joiden kasvot heijastelevat ikiaikaista poliittista dilemmaa: voiko vitutukseen kuolla?”
Halla-ahon teksti syntyi pian sen jälkeen, kun hän oli julistanut, ettei anna Aamulehdelle enää haastatteluja.
Helsingin Sanomien politiikantoimittaja Teija Sutinen yrittää olla provosoitumatta edellisenkaltaisista piikeistä. Hän ei silti ymmärrä Halla-ahoa.
”Mihin hän pyrkii tuollaisilla heitoilla? Oma ryhmä nosti hänet korkealle, ja hän sai hallintovaliokunnan puheenjohtajuuden. Hänen pitäisi käyttäytyä sen mukaisesti: olla möläyttelemättä, mitä sylki suuhun tuo.”
Halla-aho ei vastannut Journalistin haastattelupyyntöihin.
Suomen Kuvalehden politiikantoimittaja Leena Sharma ymmärtää perussuomalaisten mediakriittistä siipeä.
”He ovat rakentaneet poliitikkoprofiiliaan mediakriitikkoina. Jos he heittäytyisivät hirveän joviaaleiksi meitä kohtaan, se näyttäisi omien kannattajien silmissä pahalta.”
Haastatellut politiikantoimittajat myös sanovat, että useimpien perussuomalaisten kansanedustajien kanssa on helppo tehdä töitä.

Onko työ eduskunnan käytävillä sitten muuttunut täysin mahdottomaksi?
Ei politiikantoimittajien mielestä. Kulunutta fraasia mukaillen ei sota yhtä kansanedustajaa kaipaa.
”Jos edustajilla ei ole mitään sanottavaa, sen kun mököttävät omissa huoneissaan ja saleissa. Ei sellaisille ole tarvetta soitella”, MTV3:n Lehtimäki sanoo.
Helsingin Sanomien politiikantoimittaja Kalle Silfverberg sanoo joutuneensa muutaman kerran kirjoittamaan juttuun, että se-ja-se ei kommentoinut. Toimittajien mielestä perussuomalaiset – niin kuin muidenkin puolueiden uudet kansanedustajat – vasta opettelevat talon tavoille.
Sharma kummastelee joidenkin kansanedustajien välttelyä ja kyräilyä eduskunnan käytävillä.
”Kaikki eivät edes tervehdi. Tervehtiminen kuitenkin kuuluu eduskunnassa peruskäytöstapoihin. Jossakin tapauksessa tosin on vaikea sanoa, onko kyse vihamielisyydestä vai ujoudesta. Sitä ei pysty tarkkaan erottamaan.”
Harmittomiinkin kysymyksiin saatetaan suhtautua epäluuloisesti.
”Kysytään heti, mitä juttua ollaan tekemässä ja mihin kommentteja käytetään. Ei ole itsestään selvää, että toimittajan kysymyksiin vastataan”, Silfverberg sanoo.

Medialle kiukutteleva ryhmä eduskunnassa on pieni, mutta voiko kyse silti olla laajemmasta ja pitkäaikaisemmasta ilmiöstä, uudenlaisesta poliittisesta journalismista?
Muun muassa vaalirahajärjestelmän perusteellinen penkominen, ahdistelukohu sekä Ilkka Kanervan ja Matti Vanhasen yksityiselämää ruotivat mediatapaukset ovat saattaneet muuttaa toimittajien ja poliitikoiden välejä pysyvästi, samoin kuin lautakasakohu, joka koetteli poliitikoiden ja toimittajienkin oikeudenmukaisuudentajua.
”Vaalirahakeissi oli iso ja tärkeä prosessi poliittiselle järjestelmälle ja journalismille. Se saattaa yhä kiristää välejä. Kaikki hakevat rooliaan ja tapaa tehdä”, Lehtimäki sanoo.
Useiden toimittajien mukaan vaalirahoituksen penkominen oli pakko tehdä – ”mätä sauna, joka pitikin polttaa”, kuten Turun Sanomien politiikantoimittaja Heikki Vento sanoo.
”Se oli molemmille osapuolille uudenlainen kokemus. Politiikantoimittajat kokivat onnistumisen tunteita. Poliitikoille se oli oivallus, ettei voi toimia ihan miten vain”, Teija Sutinen sanoo.
Onko toimittajien ja poliitikkojen välinen symbioottinen liitto lopulta murrettu?
”Mietoja signaaleja ilmapiirin kiristymisestä on ollut ilmassa. Toimittajakriittinen ilmapiiri oli eduskunnassa jo viime hallituskaudella”, Leena Sharma sanoo.
Toimittajien ja poliitikkojen väleihin on tietysti aina kuulunut etäisyys; kohut laantuvat ja välit tasaantuvat normaalille kiristyneelle tasolle. Teija Sutisen mukaan politiikantoimittajat ovat viimein ymmärtäneet, että journalismia tehdään lukijoille, ei oman eliittiklubin jäsenille.
”Välillä välit ovat vihamielisen tuntuiset, välillä etäiset, mutta yleisesti ottaen hyvällä pohjalla. En ole kenenkään kaveri enkä halua ollakaan”, Teija Sutinen sanoo.
Monet poliitikotkin ymmärtävät median roolin. Sdp:n Mikael Jungnerin mukaan toimittajien ja poliitikkojen suhteessa on sisäänrakennettu jännite.
”Ja niin pitääkin olla. Ne poliitikot, jotka sen ymmärtävät, viihtyvät suhteessa. Ne, jotka eivät ymmärrä, pettyvät ja suuttuvat”, Jungner sanoo.

Eeva Lehtimäki, 44, siirtyi politiikantoimittajaksi syksyllä 1998, hieman ennen seuraavan kevään eduskuntavaaleja. Nyt hän alkaa olla jo konkari politiikantoimittajien keskellä.
”Kun aloitin, minulle sanottiin, että pitää olla eduskunnassa vähintään yksi vaalikausi, että sinut tunnetaan ja saat tietoa. Kymmenen vuotta on tällä alalla lyhyt aika.”
Hänen mukaansa kokemus tuo perspektiiviä. Nyt eduskuntaan on tullut paljon uusia nuoria politiikantoimittajia. Se on muuttanut toimittajien ja poliitikkojen välejä.
Toinen huomionarvoinen tekijä on ammattikunnan naisistuminen. Teija Sutinen, 50, siirtyi Helsingin Sanomien politiikantoimittajaksi kaksi vuotta sitten taloustoimituksesta. Hänen mukaansa eduskunnan toimintakulttuuri on yhä vanhoillinen.
”En ole sosiaalisesti lahjakas. On työlästä istua eduskunnan pöydissä, joissa arvostetaan hyvää tarinankertojaa ja joissa nauru remahtelee. Yritän pärjätä muuten. Eduskunnassa on paljon nuoria ja naisia, jotka eivät kuulu perinteisiin äijäporukoihin. Ei toimittajankaan ole niissä pakko olla.”
Kalle Silfverberg, 32, aloitti Helsingin Sanomien politiikantoimituksessa tämän vuoden alussa. Sitä ennen hän työskenteli Ylen ruotsinkielisissä uutisissa politiikantoimittajana vuodesta 2006 lähtien. Hänen mukaansa nuorilla toimittajilla on ihan yhtä hyvät mahdollisuudet saada tietoa kuin vanhoilla.
”Poliitikoissa väki on jakaantunut. Kokeneemmilla kansanedustajilla on paremmat yhteydet kokeneisiin toimittajiin ja nuorilla poliitikoilla nuoriin toimittajiin. Vanhojen yhteyksien merkitys vähenee, kun nuori poliitikkokaarti nousee valtaan. Luulen, ettei Kataisella ja Urpilaisella ole mielettömän läheisiä yhteyksiä vanhaan toimittajakaartiin.”
Nuoremmatkaan politiikantoimittajat eivät silti karta poliitikoita kuin ruttoa. Suomen Kuvalehden Leena Sharma, 44, aloitti politiikantoimittajana nelisen vuotta sitten.
”Poliitikot ja toimittajat eivät ole kavereita keskenään. Se ei tarkoita, etteikö voisi olla epävirallisia keskusteluita ja tapaamisia. En ole koulukuntaa, joka sulkee kaiken tämän pois.”
”Työhön kuuluu, että ollaan lähteiden kanssa tekemisissä. En ymmärrä sitä, että istutaan kopissa, ettei vain saastuta”, Eeva Lehtimäki sanoo.
Mikael Jungner sanoo, että eduskunnassa on toimittajia, joihin hän on oppinut luottamaan.
”He pyrkivät kirjaamaan mielipiteet ja kannanotot mahdollisimman oikein. On myös sellaisia, joiden jäljiltä haastattelua ei enää tunnista omaksi haastatteluksi. Muutama toimittaja saa minulta ainoastaan lyhyitä päälausevastauksia kysymyksiinsä. Se on keino välttää väärinymmärryksen vaaraa.”

Poliittisesta journalismista puhuttaessa muistetaan aina nostaa esiin se, kuinka laji on pinnallistunut ja viihteellistynyt. Nuoret aggressiiviset toimittajat hakevat pikavoittoja hinnalla millä hyvänsä. Toisaalta poliitikot ovat yhä useammin julkkiksia.
”Politiikan journalismin lisäksi on journalismia politiikasta. Tanssii tähtien kanssa -kisailut tai vaatekaappihaastattelut eivät ole perinteistä politiikan journalismia”, Turun Sanomien kokenut politiikantoimittaja Heikki Vento sanoo.
Yleinen asenne kuitenkin on, että poliittinen journalismi on nykyään parempaa kuin ennen. Poliitikkojen takapihat tutkitaan aiempaa paremmin. Heikki Venton mukaan journalismissa ei ole enää sellaisia objektiivisesti oikeita asioita, kuten yya-sopimus tai Neuvostoliitto. EU ja euro meinasivat olla.
Nuorten toimittajien väittäminen pinnallisiksi ja huonosti asiat osaaviksi ärsyttää STT:n tuoretta politiikantoimittajaa Susanna Jääskeläistä.
”Ensinnäkin nuorissa toimittajissa on eroja, kuten vanhoissakin. Ja toiseksi asetelma ei ole ihan reilu: on totta, etteivät 2000-luvulla uransa aloittaneet ole saaneet eivätkä tule saamaan mahdollisuutta erikoistua yhtä rauhassa ja syvällisesti kuin 40 vuotta aikaisemmin aloittaneet. Työn lähtökohdat ovat muuttuneet, samoin se, mitä meiltä odotetaan.”
Poliittinen journalismi on muutoksessa – niin kuin kaikki muutkin journalismin lajit. Netin takia nopeus on tullut yhdeksi perusarvoksi. Samaan aikaan poliittiset lehdet ovat henkitoreissaan; poikkeuksena kokoomuksen Nykypäivä, joka on rekrytoinut viime vuosina monia politiikantoimittajia.
Moni myös hakee uutisensa ulkomailta, esimerkiksi Financial Timesista. Toimittajat ovat joutuneet skarppaamaan. Tämä kaikki on haastateltavien mukaan nostanut politiikan journalismin tasoa.
”Ehkä nykyään tehdään parempaa journalismia. Se liittyy Kekkosen, Ahtisaaren ja Koiviston jälkeiseen aikaan. Media on moniäänisempi, eikä ole selkeitä jäsenkirjavalintoja. Journalismi on terveempää ja toimittajat kriittisempiä. Enää ei tehdä politiikkaa, vaan journalismia”, Eeva Lehtimäki sanoo.
Perussuomalaisten kansanedustaja James Hirvisaari menisi avoimuudessa vieläkin pidemmälle.
”Politiikasta kirjoittavien toimittajien pitäisi ilmaista artikkelinsa yhteydessä aina oma poliittinen taustansa ja sidonnaisuutensa. Tätä samaa pitäisi edellyttää myös henkilöiltä, joita käytetään poliittisessa uutisoinnissa asiantuntijoina. Tämä auttaisi lukijaa hahmottamaan kokonaisuutta nykyistä huomattavasti paremmin.”
Hirvisaaren mukaan objektiivisen journalismin tiellä on myös toimittajien ryppyotsaisuus.
”Jussi Halla-aho ei ole vaatinut tankkeja kadulle. Teuvo Hakkarainen ei ole vaatinut vähemmistöjen rahtaamista Ahvenanmaalle. Se on mustaa huumoria. On aika vakavaa, että media käyttää omaa huumorintajuttomuuttaan lyömäaseena.”

Välit koetuksella ennenkin