Journalistin vaalitarkkailija: Vaalijutut epäreiluja

Toimittajat eivät antaneet kansalle todellista mahdollisuutta valita presidenttiä, eikä demokratia sen vuoksi presidentinvaaleissa toteutunut täysin.
Toimittajat eivät tehneet töitään kunnolla, sanoo mediatutkija Lars Lundsten. Lundsten tutki Journalistin pyynnöstä television ja radion vaalikeskusteluja ja lehtien vaalijuttuja vaalien ollessa käynnissä.
Toimittajat käsittelivät ehdokkaita voittajien ja häviäjien rooleissa, nöyryyttivät heitä ja keskittyivät presidentin valinnan kannalta epäolennaisuuksiin, kuten vaalikampanjoihin.
”Toimittajien kansalle kertoma tarina  ei ole kertomus siitä, miten suomalaiset valitsivat itselleen oikean presidentin, vaan siitä, miten yksi ehdokkaista voitti vaalit ja miten muut hävisivät.”

Ensimmäisen kierroksen alusta asti ehdokkaille käsikirjoitettiin roolit. Voittajiksi usein roolitetut Sauli Niinistö ja Paavo Väyrynen asetettiin tenteissä vierekkäin istumaan ja haastamaan toisiaan, ja heiltä kysyttiin asiallisimpia kysymyksiä.
”Muilta ehdokkailta kysyttiin presidentin valinnan kannalta epäolennaisia asioita. Esimerkiksi kun häviäjäksi roolitettu Paavo Lipponen yritti puhua asiaa, häneltä kysyttiin, että ’eikö ole huono juttu, kun sinulla on niin huono kannatus’.”
Tällaiset kysymykset eivät Lundstenin mukaan auta ihmisiä päättämään, olisiko Lipposella sellaisia ajatuksia, joita he kannattavat – eivätkä siten valitsemaan presidenttiä.
Uskossa oleva Sari Essayah taas roolitettiin usein uskonnolliseksi hihhuliksi kyselemällä häneltä uskonasioista.
Pekka Haavistolle toimittajat eivät Lundstenin mukaan ensimmäisellä kierroksella osanneet antaa voittajan sen paremmin kuin häviäjänkään roolia.
Roolit rakennetaan ehdokkaille osittain gallup-tulosten mukaan.

Toimittajat eivät Lundstenin mukaan myöskään kuuntele tai todella keskustele ehdokkaiden kanssa.
”Vaalitenteissä ehdokkaat eivät pääse kertomaan näkemyksiään, kun toimittajat keskeyttävät heidän puheensa ja ilmoittavat, että ’nyt mennään eteenpäin’.”
Vaalitentti onkin eräänlainen tosi-tv-ohjelma. Ehdokkaat osallistuvat niihin tietäen, että he joko leikkivät juontajien pillin mukaan tai ovat leikistä ulkona.
”Siksi vaalitenttien formaatti toimii itseään vastaan. Tenteissä ehdokkaat yritetään myös saada nahistelemaan keskenään.”
Monilta toimittajilta myös puuttui asiaosaaminen keskustella presidentin tehtävien kannalta tärkeistä asioista. Osaamista tarvittaisiin, jotta toimittajat voisivat haastaa ehdokkaita ja osoittaa tarvittaessa heidän puhuvan puutaheinää.
Esimerkiksi Lundsten mainitsee Paavo Väyrysen. Toimittajat eivät puuttuneet hänen väärään väitteeseensä, jonka mukaan Ruotsissa käytetään kruunuja ja
euroja rinnakkain.
Toimittajat myös vaativat nokkelia vastauksia nokkeliin kysymyksiin.
”Vastaukset tällaisiin kysymyksiin mittaavat ainoastaan sitä, onko ehdokas nokkela. Ne eivät mittaa sitä, osaako ehdokas jotakin presidentin tehtävien kannalta olennaista.”
Lisäksi toimittajat pitävät yllä näennäiskeskustelua kyselemällä presidentille kuulumattomista asioista, kuten Guggenheimista.
”Tällainen journalismi on populismia, ja tällaisen vuoksi ihmisten ymmärrys presidentin tehtävistä häviää.”

Toimittajat myös nöyryyttivät ehdokkaita, ja keskusteluissa oli Lundstenin mukaan usein jopa koulukiusaamisasetelma. Eräässä Ylen ohjelmassa uskovan Essayahin haastattelua kommentoi Esko Valtaoja, jonka puheenvuoron tarkoitus oli saattaa Essayahin kreationismin salliva maailmankuva naurunalaiseksi.
”Toimitus laittoi luonnontieteilijän pilkkaamaan Essayahia. Se oli asiatonta.”
Ehdokkaita ei kohdeltu tasapuolisesti: toisia pilkattiin ja toisia nuoleskeltiin. Samassa ohjelmassa Niinistölle soitti Lenita Airisto, joka kehui Niinistöä.
Toimittajat roolittavat ehdokkaita, koska se on helppoa. Ehdokkaiden stereotypisointi saa alkunsa ja leviää, koska toimittajat seuraavat toistensa juttuja.
Mutta on myös syvällisempi selitys.
”Journalistisen tiedon tuottaminen on asioiden tekemistä ymmärrettäväksi, ja stereotyyppien käyttäminen toimittajien perustyökalu. Tyypittely muuttuu ongelmalliseksi, kun se vie tulkinnan väärään suuntaan.”
Toimittajien pitää Lundstenin mielestä miettiä, miten tyypittelyn avulla voi välttää vääristämästä asioita.

Demokratian kannalta paras tilanne toteutuisi, jos toimittajat hallitsisivat suuret asiakokonaisuudet. Silloin he voisivat rauhassa keskustella ehdokkaiden kanssa.
”Siinä on vaarana, että ehdokkaat yrittävät päästä niskan päälle ja paasata omiaan. Mutta se olisi ainoa tapa, jossa keskustelusta saisi jotain irti.”
Demokratia on Lundstenin mukaan menetetty, jos journalistisia tekstejä ei tehdä niin, että ne palvelevat demokratiaa. Siksi on kyseenalaista, toteutuiko demokratia näissä vaaleissa.
”Jossain merkityksessä se on toteutunut, koska kansalaiset ovat äänestäneet ja henkilöt on valittu, eli demokratian vähimmäisvaatimus on täytetty. Kansalaisilla ei ole muodollista velvoitetta äänestää parasta kandidaattia, mutta kansan velvoite on olla valveutunut. Kyseenalaistan sen, voiko kansalainen olla valveutunut tällaisen raportoinnin perusteella.”

Journalismin pitäisi auttaa kansaa valinnassa

Mediatutkija Lars Lundstenin mukaan journalismin pitäisi olla demokratian väline, ja sen pitäisi tuottaa järkeviä perusteluja kansan päätösten tueksi. Vaaleissa journalismin olisi pitänyt auttaa kansaa valitsemaan oikea henkilö presidentiksi.
”Jotta journalismi voisi parhaiten ajaa kansalaisten intressejä, journalististen tekstien pitäisi nykyistä useammin olla argumentatiivisia eli perustelevia.”
Nyt tuotetaan paljon narratiivisia eli kerronnallisia tekstejä. Suuri osa tv:n vaalijutuista ja -tenteistä on tv:n luonteesta johtuen kerronnallisia. Myös monet Lundstenin tutkimat lehtitekstit olivat narratiivisia: viihteellisiä tarinoita, miten ehdokkaat juovat kahvia maakunnissa.
”Voidaan myös ajatella, että toimittajien kertomukset ehdokkaista ja näiden kampanjoista eivät yritäkään olla tärkeitä demokratian kannalta, vaan silkkaa viihdettä.”

Jessikka Aro