Taistelutanner

Talvivaaran julkisesta käsittelystä on syntynyt informaatiosota, jonka yksi käännekohta oli toimittaja Juha Kauppisen Apuun kirjoittama juttu.

Juha Kauppinen, teksti
Jussi Nukari / Lehtikuva, kuvat

Lokakuun neljäntenä päivänä 2010, maanantai-iltana kello kahdeksan, puhelimeni soi. Soittaja oli esimieheni, Avun silloinen päätoimittaja Matti Saari.
Mikä on niin tärkeää, ettei se voi odottaa seuraavaan päivään, mietin puhelimeen vastatessani.
Tai kyllähän minä aavistin, mihin puhelu liittyi.
Saari oli vanhan liiton esimies: en keskustellut hänen kanssaan läheskään joka päivä töissä, saati että hän olisi aiemmin soittanut minulle työajan ulkopuolella. Olin ollut Avussa vasta pari kuukautta, joten mitään ajan hitsaamaa luottamusta ei vielä ollut ehtinyt syntyä välillemme.
Pekka Perä soitti”, Saari aloitti puhelun.
Talvivaaran kaivoksen toimitusjohtaja Pekka Perä oli tuohtunut uusimpaan Apuun kirjoittamastani jutusta Poliittinen kuoppa. Perän mukaan juttu oli täynnä virheitä, tarkoitushakuinen ja levitti aivan väärää kuvaa yhtiöstä.
Perä oli myös lytännyt ammatillisen osaamiseni ja sanonut, että olen käsittänyt ”kaiken aivan väärin”.
Saari kysyi, mistä olin saanut jutun keskeiset tiedot. Kerroin, että ne ovat peräisin julkisista dokumenteista ja haastatteluista, jotka olin tallentanut.
Elettiin siis syksyä 2010. Talvivaara yhtiönä oli jotain aivan muuta kuin nyt. Se oli symboli moderniudelle, rohkeudelle, paremmalle tulevaisuudelle.

”Talvivaara pelastaa Kainuun”, ”Pohjoisen juhlaa”, ”Hurraahuutoihin kerrankin aihetta”, julistivat lehtien tekstit vuosina 2008–2009. Niissä näkyy yhtiötä ympäröinyt hype. Talvivaara oli pelastava Kainuun talouden ja tuova työpaikkoja.
Poreilu vei minutkin mukanaan. Kun kirjoitin Suomen Luontoon keväällä 2008 ensimmäisen Talvivaara-juttuni, en suinkaan nostanut uutiskärjeksi kaivoksen mahdollisia ympäristöongelmia, vaan hekumoin otsikossa: ”Tulossa malminlouhinnan ennätysvuosi”.
Raaka-aineiden hinnat olivat alkaneet nousta. Kaivosteollisuudella oli pitkästä aikaa valoisat näkymät. Sitä ennen kaivoksia oli pidetty auringonlaskun alana. Valtio oli vetäytynyt bisneksestä myymällä Outokumpu-yhtiönsä kaivosoikeuksia pois.
Tällä tavoin Pekka Peräkin sai Talvivaaran kaivosoikeudet: hän osti ne yhdellä eurolla Outokummulta vuonna 2003.
Perä on kaivosinsinööri, entinen Outokummun mies. Hän tunsi alan ja haistoi, että nousu oli tulossa. Haistoi sen moni muukin: Kiinan ja muiden kehittymättömien maiden kasvava elintaso tulisi väistämättä synnyttämään kysyntää kaivosteollisuuden raaka-aineille. Juuri niin on käynyt. Esimerkiksi kullan hinta nousee yhä. Samoin on käynyt nikkelille, Talvivaaran päätuotteelle.
Paljon kaivosalan uudesta noususta henkilöityi Perään.
Hänestä tuli talouspiirien ihailema sankari ja visionääri. Kainuussa Perä miltei kruunattiin vuoden kainuulaiseksi 2008. Hän jäi äänestyksessä niukasti toiseksi.
Kun kaivoksen avajaisia juhlittiin kesäkuussa 2009, Kainuun Sanomat uutisoi: ”Talvivaaran avajaiset Kainuun historian suuri päivä”.
Kasvua. Menestystä. Työpaikkoja.
Sitten suunta muuttui, jopa yllättävän nopeasti. Kriittiset äänet alkoivat hajusta.

Kainuun Sanomilla on ollut iso rooli siinä, että Talvivaaran ympäristöongelmat ovat nousseet valtamediaan. Kun maakunnan ykkösmedia nostaa esille seudun elinkeinoveturiin liittyviä ympäristöongelmia, jokainen käsittää, että ne eivät voi olla aivan vähäisiä.
Kainuun Sanomat on näyttänyt, että maakunnan lehti voi olla muutakin kuin elinkeinoelämän puhetorvi: ”Talvivaaran ympäristövaikutukset huolettavat ympäristön asukkaita”, Kainuun Sanomat kirjoitti 29. heinäkuuta 2009. Ja: ”Rikkivety haisee kymmenien kilometrien päässä Kajaanissa saakka.”
Kainuun ”historiallisen suuresta päivästä” oli kulunut tuskin kuukausi.
Sitten hajuongelmat painuivat pois otsikoista – mutta uusi myrsky odotti. Helmikuussa 2010 Talvivaara ilmoitti pörssitiedotteella yllättäen aikeistaan ryhtyä tuottamaan uraania.
Kainuussa tyrmistyttiin.
”Uraani-ilmoitus yllätti Kainuussa – hurja uutinen”, otsikoi Uusi Suomi 11. helmikuuta. ”Talvivaaran uraani puhututtaa sotkamolaisia”, raportoi samana päivänä Yle.
”Muuttuuko Kainuu uraanimaakunnaksi?” kysyi Kainuun Sanomat 16. helmikuuta. Jutussa maakuntavaltuutettu Mauno Hyyryläinen (kesk.) kiteytti monen tunnot: ”Kaivosta ei olisi avattu vieläkään, jos heti alussa olisi puhuttu uraanipitoisesta kaivoksesta”.
Mutta uraani oli myös hyvä uutinen, eikä media jättänyt tätäkään puolta pimentoon: ”Meillä on monia vaihtoehtoja ostajiksi. Uraani on tällä hetkellä erittäin kuuma tuote maailmanmarkkinoilla”, Pekka Perä kertoi Ylen uutisessa päivänä, jolloin yhtiön uraaniaikeet tulivat julki.
Uraanikohukin laantui. Mutta epäluottamuksen siemen oli kylvetty, ja tuosta siemenestä itänyttä satoa niitetään yhä.

Tulin Apuun heinäkuussa 2010 lainaksi Suomen Luonto -lehdestä tekemään vähän yli vuoden sijaisuutta yhteiskunta-asioista kirjoittavana toimittajana. Kirjoitin milloin bensiinin hinnasta, milloin sormenjälkirekisteristä, mutta myös ympäristöaiheista.
Talvivaara-juttuni ”Poliittinen kuoppa” syntyi viikkolehdelle tavalliseen tapaan nopeasti. Helsingin Sanomat paljasti keskiviikkoaamuna, 22. syyskuuta 2010, että silloisen ympäristöministerin Paula Lehtomäen (kesk.) perhe omistaa Talvivaara-yhtiön osakkeita: ”Ministeri Lehtomäen perheellä lähes 290 000 euron Talvivaara-omistus”, kirjoitti politiikan toimituksen esimies Marko Junkkari.
Junkkarin kommenttikirjoitus iski naulankantaan: ”Talvivaara ja ylipäätään kaivostoiminta on teollisuudenala, joka on poikkeuksellisen riippuvainen valtion päätöksistä ja luvista.”
Otsikko oli ”Eikö Lehtomäki ymmärrä esteellisyyttä?”.
Jo samana keskiviikkona aamupäivällä Avun toimituspäällikkö kurkisti sermini yli ja sanoi: ”Juttu Talvivaarasta ja Lehtomäestä, kaksi aukeamaa. Etsi jotain, mitä ei ole muilla.”
Aikaa olisi perjantaihin tai kenties maanantaiaamupäivään asti. Lähdin ensitöikseni Arvopaperikeskukseen kahlailemaan läpi osakkeenomistuksia. En ollut ainoa toimittaja paikalla, joten arvasin, että muiden ministerien ja heidän lähipiirinsä omistukset tutkii joku varmasti, ennen kuin juttuni ehtii ilmestyä.
Etsin siis muita nimiä. Mitä tahansa, mikä liittyi Talvivaaraan. Arvopaperikeskuksessa vierähti puolitoista päivää, torstai-iltaan asti.
Selvisi esimerkiksi, että moni Kainuun maakuntavaltuutettu omisti Talvivaaraa. Tämä oli mielenkiintoista, sillä maakuntavaltuusto oli vähän Talvivaaran uraani-ilmoituksen jälkeen saanut käsiteltäväkseen aloitteen nimeltä ”Jyrkkä ei uraanikaivoshankkeille”. Aloite ei ollut menestyksekäs. Se nuijittiin keskusteluitta läpi maakuntavaltuuston kokouksessa. Perään kirjoitettiin päätös: ”Loppuunkäsitelty”.
Soitin Talvivaaraa omistaville maakuntavaltuutetuille ja kysyin, eivätkö he mielestään olleet esteellisiä vaikenemaan aloitetta kuoliaaksi valtuuston kokouksessa ottaen huomioon, että uraanisuunnitelmien eteneminen toisi heille itselleen mitä todennäköisimmin suoraa taloudellista hyötyä – uraanihan tiedettiin ”kuumaksi tuotteeksi”, kuten Pekka Perä oli haastatteluissa kertonut.
Ei esteellisyysongelmia, vastasivat valtuutetut kysymykseeni.
Niin ikään huomasin, että Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) pääjohtaja Elias Ekdahl omistaa Talvivaaraa. Tämä oli yllättävää, mutta ei tavatonta: GTK:n ongelmallista kaksoisroolia asiantuntijaviranomaisena ja toisaalta kaivosteollisuuden edistäjänä oli arvostellut jo aiemmin Valtiontalouden tarkastusvirasto.
Soitin Ekdahlille. Hänen mielestään Talvivaara-omistus ei tehnyt hänestä esteellistä allekirjoittamaan johtamansa GTK:n viranomaislausuntoa Talvivaaran uraanihankkeesta.
Myöhemmin asiasta seurasi sivujuonne: tein jutun, jossa kysyin muun muassa valtiontalouden tarkastusvirastosta ja Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpäältä, voiko GTK:n rinnastaa viranomaisiin. Totta kai voi, kuului vastaus. Jos GTK:n virkamies allekirjoittaa asiantuntijaviranomaislausunnon Talvivaarasta ja omistaa yhtiön osakkeita, asiaa voidaan tutkia aivan normaalisti hallintolain esteellisyyspykälien mukaan, Mäenpää sanoi. GTK on valtion instituutti.
Kyseenalaiset osakkeenomistukset olisivat riittäneet, jos olisin ollut kirjoittamassa uutista. Aikakauslehden tarina kuitenkin vaatii paljon sisäistä draamaa, jota puuttui. Varsinainen pihvi löytyi – niin kuin usein – puhelimessa juoruilemalla. Eräs puolituttuni manasi puhelimessa sitä, kuinka Talvivaara oli pimittänyt uraanin ja tuonut sen esille vasta kaivoksen jo aloitettua toimintansa. Jokin tavassa, jolla hän tämän sanoi, sai minut ajattelemaan yksinkertaista asiaa: jos uraani oikeasti olisi pimitetty (mitä en uskonut), sitä ei siis olisi lainkaan nostettu esille kaivoksen ympäristöluvituksen aikana.
Latasin netistä Talvivaaran 190-sivuisen ympäristölupa-asiakirjan ja tein siihen haun sanalla ”uraani”. Ruutuun ilmestyi teksti: ”Nolla osumaa”.
Parilla Google-haulla huomasin, että ”Talvivaara uranium” on kuitenkin mainittu jo esimerkiksi OECD:n raportissa vuodelta 1981. Suomen virkamiehet, käytännössä GTK, on raportoinut sittemmin moniin myöhempiinkin OECD:n raportteihin, että Talvivaaran malmiossa on uraania, jonka voisi hyödyntää sivutuotteena. Ja juuri niinhän Talvivaara oli ilmoittanut tekevänsä.
Kaivoksen virallisissa asiakirjoissa sana uraani mainitaan ensi kerran vasta helmikuun 2010 pörssitiedotteessa, puolitoista vuotta kaivoksen toiminnan aloittamisen jälkeen. Tässä tuntui olevan riittävästi draaman aineksia.
Kirjoitin Avun juttuun Poliittinen kuoppa, että uraanista on tiedetty kymmeniä vuosia ja se on mainittu kansainvälisissä asiakirjoissa, mutta jätetty mainitsematta ympäristöluvassa. Kanteen pantiin teksti ”Pimitettiinkö Talvivaaran uraani?”. Kysymysmerkki oli jälkikäteen arvioiden turhaa kainostelua.
Ennen lehden painoonmenoa tarkistin vielä lukemattomat kerrat ympäristöluvan läpi varmistuakseni, että siellä todella ei ollut sanaa uraani.
Juttu oli valmis maanantaiaamuna 27. syyskuuta. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten oikeastaan ehtinyt tulla ajatelleeksi, kuinka vakava syytös jutussa esitettiin valtion virkamiehiä kohtaan.

Lehti ilmestyi torstaina 30. syyskuuta 2010. A-studio teki jatkojutun haastatellen muun muassa Elias Ekdahlia, joka totesi, että GTK ei ole viranomainen, eikä hänen Talvivaara-omistuksensa siksi ollut ongelma.
Ylen A-plus teki myös jatkojuttunsa, johon se kutsui haastateltavaksi Talvivaaran toimitusjohtaja-omistaja Pekka Perän. Hän sai vastata kysymykseen, pimitettiinkö uraani luvitusvaiheessa. Perä vastasi, että ei pimitetty.
Talvivaaran väki ja virkamiehet ovat eri yhteyksissä selitelleet uraanin puuttumista asiakirjoista viime aikoihin asti.
Kainuun Sanomissa tämän vuoden helmikuussa Talvivaaran kestävän kehityksen johtaja ihmetteli, että ”en ymmärrä, miten voi johtaa tietoisesti harhaan, kun alueen uraani on ollut viranomaisten tiedossa”.
Kainuun ely-keskuksen viranomainen vahvistaa samassa jutussa, että uraanista on tiedetty ”iät ja ajat”.
Tämä on kiinnostavaa – ja se tavallaan sulkee ympyrän, jonka juttuni syksyllä 2010 avasi.
Uraanista tiedettiin, mutta siitä ei kerrottu, kun kaivosta perustettiin.
Näin kirkkaina asiat eivät kuitenkaan tietenkään näyttäytyneet maanantai-iltana, kun suljin puhelimen juteltuani päätoimittaja Matti Saaren kanssa.

Puhelun jälkeen olin poissaoleva ja koetin kuumeisesti miettiä, mitä oikeastaan olin kirjoittanut ja mitä olivat nuo virheet, joihin Pekka Perä oli viitannut soittaessaan esimiehelleni.
Luin jutun läpi useaan kertaan. Sanat olivat kuin pistäviä neuloja, riveiltä hyppi mörköjä. Missä kohdassa olin mokannut?
Olin ennenkin kokenut painostusta, jossa jutun kohde ei ota yhteyttä minuun, vaan esimieheeni. Tunne on epämiellyttävä: muualla puhutaan minusta ja työstäni, mutta oma puhelimeni on hiljaa.
Tuon tilanteen teki erityiseksi se, että olin vasta aloittanut Avussa ja se, että työsuhteeni oli määräaikainen.
En ollut käynyt läpi toimituksen johdon kanssa tuollaisia turbulensseja, joita kriittinen kirjoittelu joskus synnyttää. Niiden myötä syntyy yhteinen luottamus, joka nyt puuttui.
En tiennyt, kuinka päätoimittaja reagoisi, luottaisiko hän minuun vai Talvivaaran johtajaan.
Kaiken lisäksi tasan vuorokauden kuluttua, tiistai-iltana viides lokakuuta, päätoimittaja soitti uudestaan. Hän oli saanut uuden vihaisen puhelun,
tällä kertaa GTK:n pääjohtaja Elias Ekdahlilta, jonka viesti oli samansuuntainen kuin Perällä, mutta vielä väkevämpi.
Ekdahlin mukaan vihjailuni siitä, että valtion virkamiehet olisivat pimittäneet tietoja, oli vakava ja edesvastuuton. Ekdahl kertoi käyneensä jutustani neuvotteluja työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) kanssa. Hän vaati Avulta oikaisua virheistä, joita juttu sisälsi.
Liikkeellä olivat isot kalat, minä olin vesikirppu. Etäisesti elättelin vielä ajatusta siitä, että joskus jatkaisin työtäni toimittajana.
Jonkinlainen toivonkipinä pilkotti kuitenkin siinä, että Perä ja Ekdahl eivät olleet yksilöineet väitettyjä virheitä puheluissaan. Jäin odottamaan oikaisuvaatimuksen sisältävää sähköpostia.

Oikaisuvaatimus  saapuikin, vielä samana iltana. Harpoin sitä läpi vauhdilla, ja aloin hengittää vapaammin.
Vaatimuksessa luki, että GTK ei ole valvova viranomainen. Että on edesvastuutonta väittää, että valtion virkamiehet olisivat pimittäneet uraanitietoa. Että juttu on kokonaisuudessaan asenteellinen.
Oikaisuvaatimus luetettiin juristilla, joka totesi, että tuon vaatimuksen perusteella oikaistavaa ei ole. Ekdahlille tarjottiin mahdollisuutta mielipidekirjoitukseen, josta hän kieltäytyi.
Noiden kahden päivän ajan, maanantain ja tiistain, pohdin paljon luottamusta, sitä kuinka suuri osa luottamuksesta perustuu vaistoon, perstuntumaan. Päätoimittajan luottamus minua kohtaan ei horjunut missään vaiheessa, vaikka yhteistä historiaa ei ollut, eikä mitään muutakaan konkreettista, minkä perusteella hän olisi voinut vakuuttua, että tarkoitukseni oli jutussa vain kirjoittaa faktoin perusteltu näkemykseni asiasta.
”Luotan sinuun täysin. Tehdään oikaisu, jos tarvitsee”, päätoimittaja Saari toisti useaan otteeseen.
Ja kun oikaisuteksti tuli, hän soitti heti aloittaen puhelun toteamalla: ”Minusta tämä näyttää siltä, että perusteita oikaisuun ei edes ole.”
Rohkeus kirjoittaa niin kuin asian näkee, on toimittajan tärkeimpiä ominaisuuksia. Esimiehen luottamus synnyttää rohkeutta. Esimiehen epäluottamus tappaa rohkeuden ja tuo tilalle varman päälle pelaamisen.

Kirjoitin ”Poliittinen kuoppa” -juttuni vaiheessa, jossa Talvivaara oli saanut vasta pieniä iskuja julkisuudessa hajuhaittojen ja uraani-ilmoituksensa vuoksi, mutta jossa julkikuva oli vielä voittopuolisesti positiivinen.
Siksi yhtiö piti juttuani haitallisena. Samoin katsoi ”valtio”, jonka virkamiesten toimintaa kritisoin.
Asia paljastui erikoisen episodin kautta tehdessäni Apuun jatkojuttua Talvivaarasta syksyllä 2010. Pyysin sitä varten haastattelua tuolloiselta elinkeinoministeri Mauri Pekkariselta (kesk.). Pekkarisen avustaja vastasi, että haastattelu ei onnistu, ministerillä on kiire.
Kun kävin samaa juttua varten Talvivaaran kaivoksessa vierailulla, tulin maininneeksi Pekka Perälle, että olen pyytänyt Pekkariselta haastattelua, mutta että se ei näytä toteutuvan. Perä sanoi oitis: ”Kyllä se Mauri on sulle vastaamassa. Sähän tiedät Maurin. Jos loukkaat jotain sen laitosta, loukkaat sitä henkilökohtaisesti.”
Tässä tapauksessa loukkaamani ”Maurin laitos” oli GTK, jota TEM ohjaa.
Ja niin Pekkarinen soittikin, vielä saman päivän iltana, Talvivaarasta palattuani. Pääsin tuikkaamaan ministerille väliin pari kysymystäkin, mutta voittopuolisesti hän vain luennoi siitä, kuinka mahtava virasto GTK on ja kuinka kansainvälisestikin mitattuna upeata työtä se tekee. Juttujani hän ei maininnut sanallakaan.

Kun katsoo syksyä 2010 ja nykyhetkeä, voi Talvivaaran kautta nähdä kiinnostavia asioita yhteiskunnasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta.
Talvivaara ja elinkeinoministeri vetävät edelleen pääsääntöisesti yhtä köyttä, vaikka ministerin nimeksi on tässä välissä vaihtunut kokoomuksen Jyri Häkämies (kok.). Esimerkiksi toukokuun alussa Häkämies ärähti ympäristöministeri Ville Niinistölle (vihr.), että Kainuun ely-keskus valvoo ja asettaa lupaehtoja, eikä tähän kaivata ”ohjeita Helsingistä”. Niinistö sitä vastoin on nimenomaan ohjannut ja kaitsenut ympäristöhallintoa toimimaan ympäristön edun mukaisesti – siis tehnyt työtään.
Näin ei ollut 2010.
Silloin meillä oli elinkeinoministeri, joka ajoi Talvivaaran asiaa, ja ympäristöministeri, jonka perhe omisti kasapäin Talvivaaraa.
Tästä problematiikasta media tosin ei paljon kirjoittanut, vaan Lehtomäen perheen Talvivaara-omistuksesta seurannut kohu oli nykypäivän tyyliin skuupinmetsästystä. Tiesikö ministeri yhtiön uraaniaikeista? Ostiko hänen perheensä osakkeet uraaniaikeiden vuoksi? Ja niin edelleen.
Vähemmälle huomiolle jäi osakkeenomistuksen merkityksen pohtiminen: mitä se tarkoittaa käytännössä, että ympäristöministerin perhe omistaa kaivosyhtiötä?

Talvivaaran julkikuvaongelmat ovat syksystä 2010 eskaloituneet vakaviksi. On vesistöpäästöjä, traaginen kuolemantapaus kaivoksella, kaivosaltaasta löytyneet kuolleet linnut, raskasmetallivalumat ympäristössä.
Kasvun, työpaikkojen ja kaivosalan riemukulun ohella Talvivaara on kasvanut esimerkki uudesta ilmiöstä: se on nyt suuryhtiö, jonka koko tulevaisuutta ympäristöongelmat uhkaavat.
Ollaanko matkalla kohti maailmaa, jossa ympäristönäkökulmat on enemmän tai vähemmän leivottu sisään elinkeinonäkökulmaan? Jossa yhtiön
on toimittava kestävästi, jotta se voi ollenkaan toimia. Miten tämän muutoksen voi havaita? Onko muutos käynnissä? Miten kertoa siitä lukijoille? Siinäpä haastetta, toimittajille ja muillekin yhteiskunnallisille keskustelijoille. n

Media hemmotteli. Pekka Perän mukaan Talvivaaran alussa saama myönteinen julkisuus tuntui kritiikittömältä

Perä: Juttu maalasi salaliittoteorian

Pekka Perän mukaan Poliittinen kuoppa -juttu maalasi helvetillisen salaliittoteorian. Ja siksi hän soitti Avun päätoimittajalle Matti Saarelle.
”Jutun mukaan Talvivaaran salaisena päämääränä oli uraanin tuotanto. Juttu myös vihjaa, että on olemassa salaliitto, jossa ovat mukana kaikki tahot virkamiehistä alkaen. Uutinen on täysin virheellinen, eikä voisi vähempää pitää paikkaansa.”
Perän mielestä jutussa vihjataan, että uraanin pimittämiseen osallistui ihmisiä GTK:sta ja Stukista. Lisäksi siinä vihjataan, että silloinen ympäristöministeri Paula Lehtomäki olisi perheensä Talvivaaran osakeomistusten vuoksi sisäpiiriläisenä tiennyt uraanista ennen kuin tieto julkistettiin. Jutun ilmestymisaikana tätä tutki myös Finanssivalvonta, ja ratkaisi asian myöhemmin Lehtomäen eduksi.
”Se on jutuissa esitetyistä asioista ainoa, joka meni viranomaistutkintaan.”
Perän mukaan Talvivaara tai viranomaiset eivät ole pimittäneet uraanitietoa.
”Tällaista ei ole tapahtunut. Ja se oli syy, miksi otin Avun päätoimittajaan yhteyttä. Halusin korjausta.”
Ympäristövaikutusten arvioinnissa uraania ei Perän mielestä salattu.
”Hallinto-oikeudessa oli jo ennen jutun ilmestymistä todettu, ettei uraani ole olennainen asia. Uraaniasian vei hallinto-oikeuteen rajanaapuri vuonna 2007 valittaessaan ympäristöluvasta. Myös paikalliset ihmiset tiesivät uraanista.”
Entä kerrottiinko uraanista riittävästi yva-papereissa ja ovatko kaikki ihmiset käsittäneet, että Talvivaarassa sijaitsee tonnimäärältään Suomen suurin uraaniesiintymä?
”En osaa ottaa kantaa, ovatko kaikki käsittäneet sen oikein. Kun arviointia tehtiin, meillä ei ollut ymmärrystä siitä, että uraanista voidaan tehdä myyntituote.”
Talvivaarassa kuitenkin tutkittiin mahdollisuutta tehdä uraanista kannattava tuote. Perän mukaan Talvivaara sai vuonna 2009 tutkimustietoa, jonka mukaan väliaineet olivat kehittyneet niin paljon, että uraania voisi ottaa kannattavasti talteen.
”Ja välittömästi kun tieto tuli, tulimme ulos asian kanssa. Siinä ei ollut montaa viikkoa aikaa välissä.”
Dokumenttia, josta tutkimustieto ilmenee, Perä ei anna toimittajille.
”Tarvittaessa voin osoittaa, koska tutkimuksia on tehty.”

Perän mukaan juttu antaa väärän kuvan Talvivaarasta.
”Jos sanotaan, että olemme tehneet virkamiesten ja lausunnonantajien kanssa salaliiton, jolla saamme vaikean asian läpi ja luvitettua, sehän on moraalisesti tuomittavaa. Talvivaara on tehnyt virheitä, mutta toimintatapamme ovat täysin puhtaalla pohjalla.”
Mitään asiavirhettä jutussa ei Perän mukaan ollut.
Kun tiedotusvälineissä esitetään vääriä tietoja Talvivaarasta, Perä ottaa päätoimittajiin usein yhteyttä.
”Jos uutinen on virheellinen, meillä on oikeus saada siihen korjaus. Ja siinä tapauksessa minun käsittääkseni otetaan päätoimittajaan yhteyttä.”
Yksittäisiä toimittajia hän ei lähde arvostelemaan, koska ”siinä ei ole mitään järkeä”.

Talvivaara alkoi hoitaa
viestintäänsä ammattimaisesti sen jälkeen kun uutisointi viime syksynä alkoi muuttua kielteiseksi. Monta vuotta media hemmotteli Talvivaaraa.
”Julkisuus oli yltiöpositiivista, ja se tuntui jopa kritiikittömältä. Mutta kun lehdistö jonkun nostaa, se myös pudottaa. Ja se on meillä toteutunut.”
Nyt Talvivaara on laatinut suunnitelman, jonka mukaan se hoitaa maineenhallintaansa. Tarkoitus on Perän mukaan tuoda julki sekä huonoja että hyviä puolia kaivoksesta.
”Yritämme pitää toimittajat paremmin tietoisina toimintaan liittyvistä faktoista.”
Mutta lopuksi se tärkein kysymys: oletteko aina puhuneet tiedotusvälineille totta?
”Sanotaan näin, että valehdella ei saa. Mutta totta kai kerron asiat meidän kannaltamme ja kerron ne asiat, jotka puolustavat meidän keissiä. Tarkoitan tässä liikesalaisuuden piiriin liittyviä asioita, kuten esimerkiksi yrityskauppoja tai henkilömuutoksia. [Valehtelussa] sama koskee lehdistöä: mitään sellaista tietoa, joka ei pidä paikkaansa, ei saa antaa. Tietojen pitää olla verifioitavia ja totuudenmukaisia.”

”Väite pimityksestä perusteltu”

 

Toimittaja Juha Kauppisen mukaan Poliittinen kuoppa -jutun keskeisin pointti ei ole, että Talvivaaran salaisena päämääränä oli uraanin tuotanto. Sen sijaan Kauppinen halusi kyseenalaistaa, miksi kaivoshankkeen ympäristövaikutusten arviointiselostuksessa ja ympäristöluvassa ei mainita, että kaivos on perustettu huomattavan suuren, pitkään tunnetun uraaniesiintymän päälle.
”Ympäristövaikutusten arvioinnin tarkoitus on selvittää hankkeen ympäristövaikutukset ja kuulla eri osapuolia. Se mitä yhtiö aikoo tai ei aio hyödyntää kaupallisesti, on sivuseikka. Talvivaaran malmion poikkeavia uraanipitoisuuksia ei mainittu hankkeen luvituksessa. Minusta näillä tiedoilla voi perustellusti esittää väitteen, että uraani on pimitetty.”
Kauppinen ei usko, että virkamiehet ovat mukana laajassa salaliitossa, vaan kyse voi olla esimerkiksi viranomaisten huonosta eetoksesta.
”He voivat kokea palvelevansa yhtiöitä, vaikka oikeasti heidän pitäisi palvella ihmisiä ja puolustaa heidän elinympäristöään. Olisi mukava tietää, kuka on päättänyt ja milloin, että ympäristölupaan tai ympäristövaikutusten arviointiin ei kirjoiteta sanaakaan Suomen suurimmasta, kymmeniä vuosia tunnetusta uraaniesiintymästä.”
Juha Kauppinen on työskennellyt Suomen Luonnossa vuodesta 2002 alkaen. Hän kirjoitti Poliittinen kuoppa -jutun työskennellessään virkavapaallaan Avussa 2010–2011. Lisäksi hän on kirjoittanut freelancerina Suomen Kuvalehteen ja Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen sekä toiminut Tutkivan journalismin yhdistyksen varapuheenjohtajana 2010–2012. Hän opiskeli Jyväskylän yliopistossa pääaineenaan ekologiaa ja sivuaineenaan journalistiikkaa.
Kauppinen on kirjoittanut koko vuoden Talvivaara-uutisia Suomen Luontoon ja lehden uutisblogiin. Hän nimeää Talvivaaran ympäristöasioiden esiintuomisen uransa tärkeimmäksi journalistiseksi saavutukseksi.
”Juttujani on siteerattu aiemminkin, mutta ei näin paljon yhdestä aiheesta.”

Jessikka Aro

Juha Kauppisen Apuun kirjoittama juttu Poliittinen kuoppa on luettavissa Journalistin verkkosivuilta.

PDF-tiedostoAP1039_talvivaara.pdf (294 kB)
Poliittinen kuoppa: Apu 39/2010