Tuomiopäivän optimisti

Älkää investoiko toimitiloihin, painokoneisiin tai tabloidi-uudistuksiin, kehottaa Emily Bell.

Johanna Vehkoo, teksti
Silvia Morara, kuva
Myllerryksen airut. Emily Bellin mukaan journalismin tila pahenee ennen kuin se paranee. Samalla hän uskoo, ettei journalisteilla ole koskaan ennen ollut yhtä hyviä mahdollisuuksia tehdä hyvää työtä.


Emily Bell
seisoo Rooman Fiumicinon lentokentällä ja näplää älypuhelintaan. Hän on tietenkin Twitterissä, kun lähestyn ja esittelen itseni. Olemme sopineet haastattelun seuraavaksi aamuksi, mutta kyselen jetlagista kärsivältä Belliltä kaikenlaista koko kahden tunnin automatkan Perugiaan.
Olemme matkalla kansainväliselle journalismifestivaalille, joka pidetään joka vuosi huhtikuussa Perugiassa, viehkossa yliopistokaupungissa korkean kukkulan laella.
Bell kuuluu maailman johtaviin digitaalisen journalismin asiantuntijoihin. Kysy mitä tahansa alan muutoksesta, Bellillä on siihen näkemys. Hän on yksi tapahtuman pääpuhujista.
Emily Bell tunnetaan siitä, että hänen johdollaan pienehköstä brittiläisestä The Guardianista tuli yksi maailman johtavista verkkolehdistä. Bellin aikana uutissivuston kuukausittainen kävijämäärä kasvoi liki 40 miljoonaan. Aika hyvin sanomalehdeltä, jonka paperiversion levikki oli vain 300 000 (nyt enää 200 000).
Bell nimitettiin Guardianin digitaalisen kehitystyön johtajaksi vuonna 2006. Työkaverit ajattelivat, että hän on käytännössä saanut potkut, tai vähintään alennuksen. Mutta Bell tiesi, mitä oli tekemässä: hänen johdollaan Guardian oppi pitämään verkkoa tärkeämpänä kuin printtiä.
Britannian mediaväki yllättyi, kun Bell vuonna 2010 jätti Guardianin ja lähti New Yorkiin vetämään Columbian yliopiston digitaalisen journalismin keskusta. Columbian toimittajalinjaa tavataan pitää Yhdysvaltain ja usein koko maailman parhaana journalismikouluna.

Bell on seurannut journalismin kriisin etenemistä aitiopaikalta, ensin Britanniassa ja sitten Yhdysvalloissa. Molemmissa on nähty hurjia levikinlaskuja ja lehtikuolemia. Työttömien toimittajien reservi on mittava.
Mitä neuvoja Bell antaisi suomalaisille alan yrityksille? Suomessa mediayhtiöt tekevät edelleen voittoa, eikä kriisi ole liki­mainkaan yhtä pitkällä.
Suomalaisilla olisi kenties vielä aikaa välttää yleiset virheet, Bell sanoo. Hän kehottaa katsomaan, mitä brittilehdet puuhasivat kymmenen vuotta sitten. Britit tekivät samaa kuin suomalaiset nyt: hankkivat uusia painokoneita (Alma),
rakennuttivat uusia toimitaloja (Alma) ja tekivät formaattiuudistuksia, kuten lehden koon pienentämistä (Helsingin Sanomat ja moni muu).
Mikään näistä toimenpiteistä ei ratkaissut lehdistön ansaintamallin ongelmia eikä edistänyt innovaatiota. Niiden sijaan Bell investoisi mobiiliin ja palkkaisi ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla kuin perinteisessä mediassa on tapana.
”Innovaatio ei ole sitä, että tehdään samaa kuin ennenkin, mutta hieman eri tavalla. Silloin vain järjestellään kansituoleja Titanicilla.”
Bell myöntää, että kielimuuri suojaa suomalaista mediaa jossain määrin.
”Mutta muutokset teknologiassa ja yleisöjen käyttäytymisessä tulevat aika samanlaisina kaikkialle. Ne ovat juuri ne asiat, jotka ovat rikkoneet journalismin ansaintamallin.”
”Ikävä kyllä perinteisen journalismin kriisi on pysyvä ja peruuttamaton. Mikään ei pelasta sanomalehtien vanhaa toimintamallia.”

Miltä tulevaisuuden sanomalehti sitten näyttää?
Ensinnäkään se ei ole sanomalehti, toteaa Bell. Koko organisaatio pitää myllätä, hajottaa ja rakentaa aivan eri palasista uudelleen. Toimituksista tulee pienempiä. Toimittajien pitää erikoistua, ja heille pitää antaa tilaa tehdä uusia asioita uusilla tavoilla.
Bellin mielestä toimituksissa varsin yleinen verkon ja printin yhdistäminen on virheliike.
”Älkää tehkö sitä. Silloin jumitutte malliin, jossa digitaalinen on sidottu vanhaan toimintatapaan. Se tuhoaa teidät.”
Kaikki pitää muuttaa: organisaation
rakenne, rekrytointikriteerit, tekemisen tavat ja julkaisumuodot – ihan kaikki. Tämä on tietenkin pitkäikäisille, menestyville yrityksille vaikeata.
Menestyneiden uutisorganisaatioiden ongelma on se, etteivät ne usko, että ne voidaan syrjäyttää. Samoin ajateltiin kustannus- ja kirjakauppamaailmassa ennen verkkokauppa Amazonia.

Bellin teesit ja niiden perustelut voi lukea tuoreehkosta teoksesta Post-Industrial Journalism, jonka hän kirjoitti yhdessä kahden muun tunnetun media-asiantuntijan, C.W. Andersonin ja Clay Shirkyn kanssa.
Otsikon post-industrial viittaa journalismin jälkiteolliseen aikaan. Journalismia tuotettiin vuosikymmenten ajan suurissa tehtaanomaisissa toimituksissa ja painotaloissa. Tuota teollisuutta ei ole enää, ainakaan Yhdysvalloissa.
Jälkiteollinen tulevaisuus on täällä jo, mutta sekavana ja toimeentulostaan epävarmana. Siihen kuuluu entistä pienempiä tuotantoyksiköitä, ulkoistamista ja halpaa, koneistettua massatuotantoa.
Toisaalta Bell muistuttaa, että meillä on nyt paremmat mahdollisuudet tehdä hyvää journalismia kuin koskaan ennen. Erikoistuneet pienet organisaatiot voivat saada vaikka Pulitzerin. Näin kävi hiljattain voittoa tavoittelemattomalle, vain seitsemän hengen pyörittämälle InsideClimate Newsille.
Yksittäisten toimittajien vaikutusmahdollisuudet ovat kasvaneet. Muutos on Bellin mielestä yksi alan suurimmista: instituutiot ovat laskussa, erikoistuneet bränditoimittajat nousussa.

Nyt Bell luotsaa seuraavaa toimittajasukupolvea. Mitä hänen koulussaan opetetaan?
”Kriittistä ajattelua ja uutisen tunnistamista. Se on edelleen kaiken perusta”, Bell sanoo.
Opiskelijoiden todellisuus on silti varsin toisenlainen kuin vielä muutama vuosi sitten.
”Kun he aloittavat opintonsa, he alka­vat heti julkaista. Heistä tulee siis heti journalisteja. Heidän pitää itse löytää yleisönsä, se ei enää ole työnantajan vastuulla.”
Opiskelijoille opetetaan käytännön taitoja, kuten multimediaa, kuvan ja äänen editointia ja datan visualisointia. He oppivat myös koodaamaan auttavasti. Columbia tarjoaa myös maisteriohjelmaa, joka yhdistää tietojenkäsittelytieteen ja journalismin.
Bellin mielestä toimittajien pitää oppia koodaamaan, koska he työskentelevät koodille rakennetussa ympäristössä. Heidän pitää ymmärtää, miten internet-palveluja toteutetaan.
Ohjelmassa puhutaan toki paljon myös datajournalismista, joka on yhä muodikas­ta myös Yhdysvalloissa. Siihen on hyvä syy.
”Datan määrä kasvaa koko ajan, sitä on paremmin saatavilla ja se on yhä useammin käyttökelpoisissa koneluettavissa formaateissa. Jos journalismi ei hyödynnä datan kasvua, joku muu vie voiton.”

Lue lisää: Post-Industrial Journalism: Adapting to the Present. Ladattavissa e-kirjana ilmaiseksi osoitteesta http://towcenter.org/research/post-industrial-journalism/

Emily Bell

Emily Bell työskenteli The Guardianin ja The Observerin palveluksessa 20 vuotta. Hän oli Guardian Unlimitedin eli lehden tuolloisen verkkosivuston päätoimittaja 2001 – 2006 ja digitaalinen sisältöjohtaja 2006 – 2010. Tuona aikana lehti sai useita palkintoja parhaasta uutis­sivustosta.

Bell opiskeli
oikeustiedettä Oxfordin yliopistossa.
Hänet palkattiin The Observerin taloustoimittajaksi vuonna 1990.

Nyt Bell johtaa digitaalisen journalismin Tow-keskusta Columbian yliopistossa ja valvoo tietojenkäsittelytieteen ja journalismin koulutusohjelmaa. Hänet valit­tiin tehtävään sadan ehdokkaan joukosta.

Seuraa Belliä Twitterissä: @emilybell