Suomenkin on varjeltava sananvapauttaan: Ruotsalaistutkija näkee saavutuksia mutta myös uhkia

Journalistien turvallisuus on aiheena konferenssissa, jonka Unesco ja Suomen valtio järjestävät Maailman lehdistönvapauden päivänä 3. toukokuuta Helsingissä.

Suomea ei valittu sattumalta kokouksen järjestäjäksi. Maa on viidettä vuotta peräkkäin Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapausindeksin kärjessä. Suomi pyrkii myös vahvistamaan tiedonkulun vapautta institutionaalisin keinoin, muun muassa takaamalla kaikille oikeuden laajakaistayhteyksiin ja parantamalla kansalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa lainsäädäntöön tietoverkon kautta.

Mediaa suitsivat vallanpitäjät vetoavat yleensä kansalliseen turvallisuuteen tai tarpeeseen säilyttää oma yhtenäiskulttuuri. Määrääkö kulttuuri siis sananvapauden? Ja jos kyllä, niin auttoivatko kulttuuriset voimat muovaamaan Suomen hallituksen liberaalin asenteen lehdistönvapauteen?

Ruotsin vapaudesta Venäjän sensuuriin

Suomi kuului vuoteen 1809 asti Ruotsiin, joka ensimmäisenä maana maailmassa poisti sensuurin ja takasi lehdistönvapauden 1766. Kun Suomi joutui Venäjän vallan alle, sikäläisen patriotismin voimistuminen vaati integroimaan Suomen vahvemmin, ja 1800-luvun lopulle tultaessa voimaan saatettiin ankara lehdistösensuuri. Se ja muut toimet – kuten suomen kielen suosiminen pitkään jatkuneiden kulttuurisiteiden heikentämiseksi Ruotsiin – ruokkivat muutenkin kasvussa ollutta suomalaista kansallismielisyyttä.

Kun Venäjän tsaari luopui vallasta 1917, Suomi julistautui itsenäiseksi ja ajautui sisällissotaan sosiaalidemokraattien johtamien ”punaisten” ja senaatin vanhoillisten johtamien ”valkoisten” välillä. Kolmemiljoonaisesta väestöstä kuoli 36 000. Punaiset teloittivat 1 650 siviiliä ja voittoisat valkoiset arviolta 9 000. Sotaa seurasi kommunismin virallinen kielto, sosialistisen lehdistön sensurointi ja voimistuva läheneminen lännen talouteen. Uusi perustuslaki määritteli maan kaksikieliseksi ja määräsi sekä suomen että ruotsin koulujen ja yliopistojen opetuskieleksi.

Toisen maailmansodan aikana noudatettiin tiukkaa lehdistösensuuria – tällä kertaa asialla oli Suomen oma hallitus. Maa kävi kaksi sotaa Neuvostoliittoa vastaan ja ajoi lopuksi entiset liittolaisensa saksalaiset asevoimin maasta.

Kylmän sodan kautta länteen

Suomen nykyisen sananvapauden muotoutumista pitää ehkä tarkastella suhteessa maan vaikeaan historiaan, etenkin hankalaan sotien jälkeisen aikaan Neuvostoliiton naapurina, ja kamppailuun, jota Suomen kansa kävi säilyttääkseen vapautensa ja ainutlaatuisen kansallisen luonteensa.

Nyt Suomella on monipuolinen lehdistö ja kukoistavaa kulttuurituotantoa kummallakin kielellä, vaikka ruotsia äidinkielenään puhuvia on vain viisi prosenttia 5,4 miljoonasta asukkaasta. Jopa internetin ajalla suomalaiset on pysyneet aktiivisina sanomalehdenlukijoina. Maa on sanomalehtien levikissä EU:n kärkimaa ja häviää maailmassa ainoastaan Japanille ja Norjalle.

Kylmän sodan vuosina Suomen yritykset pärjätä neuvostonaapurin kanssa heikensivät vakavasti sananvapautta. Joitakin kirjoja poistettiin yleisistä kirjastoista Neuvostoliiton painostuksesta, ja suomalaiset kustantajat välttivät teoksia, jotka olisivat voineet suututtaa Neuvostoliiton. Esimerkiksi  Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston suomennos julkaistiin ensin Ruotsissa. Moskova rajoitti Suomen politiikkaa monissa yhteyksissä ja esti Suomea ottamasta vastaan Marshall-apua.

Neuvostoliiton hajottua 1991 Suomi lähti laajemmin mukaan lännen poliittiseen ja taloudelliseen yhteistyöhön. Maa liittyi Euroopan unioniin 1994 ja otti euron käyttöön 1999. Tiedonvälitys vapautui ja – ehkä reaktiona aiempiin sensuurikokemuksiin – sananvapaus laajeni maailman kärkiluokkaan.

Sisu ja Homma - varjoja paratiisissa

Maahanmuuttoa vastustavan poliittisen linjan nousu, joka on näkynyt perussuomalaisten kannatuksen kasvuna, on kuitenkin heittänyt varjon myös tiedonvälityksen ylle. Viime vuoden vaaleissa toiseksi suurimmaksi noussut perussuomalainen puolue yhdistää vasemmistolaista talouspolitiikkaa oikeistolaisiin arvoihin sekä muukalaisvihaan, euroskeptisyyteen ja islaminpelkoon. Se viehättää kansallismielisiä ääriryhmiä, jotka pitävät kovaa ääntä mediassa.

Niihin kuuluva Suomen Sisu naamioi avoimen rasistisen linjansa ”etnopluralismiin”, jonka mukaan etnisten ryhmien pitää elää erillään. Se haluaa myös vähentää suomenruotsalaisten vaikutusta politiikassa ja kulttuurissa sekä rajoittaa maahanmuuttoa tai estää sen kokonaan.

Suosittu verkkosivusto Homma levittää samaa viestiä ja syyttää suomalaisia viestimiä vasemmistolaisuudesta ja kansallisylpeyden murentamisesta. Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on nyt Suomen ulkoministeri ja varapääministeri. Puolue reagoi ajoittain voimakkaasti median esittämään kritiikkiin, mutta vakuuttaa kunnioittavansa lehdistönvapautta. Kun ranskalainen satiirilehti Charlie Hebdo kävi hiljan Soinin kimppuun, tämä katsoi sen kuuluvan sananvapauteen.

Vaikka Suomi on nyt valittu isännöimään kansainvälistä lehdistönvapauskonferenssia, meidän täytyy pitää visusti silmällä ilmaisunvapauteen kohdistuvia uhkia, joita piilee estottomassa kansallismielisyydessä ja muukalaispelossa. Pohjoismaalaiset ottavat usein annettuna erinomaisen ihmisoikeustilanteensa ja vähättelevät samalla vaaroja. Toivokaamme, että toukokuun konferenssi muistuttaa meille kaikille, että lehdistön- ja ilmaisunvapautta on vaalittava mustasukkaisesti ja suojeltava urheasti kaikissa oloissa.

* Jan Lundius on ruotsalainen professori ja toiminut aiemmin Unescon asiantuntijana.